Annual Report 2010

20 minuuttia päivässä riittää 

Olen nähnyt netissä mainostettavan kielikurssi-sovelluksia otsikolla: ”Opi uusi kieli opiskelemalla 20 minuuttia päivässä.” Minusta tämä ohje ei vaadi minkäänlaista maksullista nettisovellusta. Kyse on rutiinista. Jos sitoutuisi viettämään joka päivä 20 minuuttia tavalla tai toisella vieraan kielen parissa, on melko varmaa, että vähitellen alkaisi myös jotain jäädä mieleen. Vanhan ajan koulukirja toimii tässä tarkoituksessa varmasti yhtä hyvin kuin jokin uusi sovellus.

Mutta tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Vuorokaudesta ei olekaan kovin helppoa löytää sitä kahtakymmentä minuuttia. Kyse on motivaatiosta. Aina löytyy sekä velvollisuuksia, että jotain mukavampaa tekemistä, kuin esimerkiksi vapaaehtoinen kielen opiskelu. Siihen juuri nämä sovellukset pyrkivät: motivointiin. Me tarvitsemme askelmittareita, kielikursseja, aktiivisuusrannekkeita ja kaiken maailman härpäkkeitä oppiaksemme itsekuria. Kun asiat on mitattavissa, niin motivoituminen on helpompaa. Jopa rentoutumista varten on kehitetty säännönmukaisuuteen kannustavia sovelluksia.

Toisin sanoen 20 minuuttia päivässä riittää. Kunnosta huolehtimiseen, rentoutumiseen, uuden kielen opiskeluun ja niin edelleen…

Mutta minne ihmeeseen se 20 minuuttia katoaa? Joka päivä?

 

Riina Laurila,

17.10.2018


Treenisaarna

Työelämäkurssilla Helsingin yliopistossa piti kirjoittaa saarna. Tämä ensimmäinen koskaan kirjoittamani saarna. Ajattelinpa julkaista sen täälläkin. 

Raamatunkohta Mark: 2:23-28

Alkuvuodesta oli uutisissa tapaus, jossa ryhmä 18-vuotiaita nuoria löysi noin 90-vuotiaan vanhuksen harhailemassa lauantai-yönä kolmen aikaan alusvaatteisillaan vain pelkät villasukat jalassa. Oli tammikuu. Vanhus kyseli nuorilta miehiltä suuntaa, mihin pitäisi lähteä, mutta kukaan ei saanut selville miehen nimeä tai kotiosoitetta. Muistisairas mies kertoi nähneensä unta nuoruusvuosiltaan. Hän muisti olevansa viemässä puita hevosen kanssa. Vasta pojat nähdessään hän tajusi lähteneensä kotoaan ilman ulkovaatteita.

Pojat, nimiltään Reima ja Daniel, ottivat vanhuksen autoonsa lämmittelemään ja soittivat hätäkeskukseen. Hätäkeskuksesta neuvottiin, että läheinen palvelutalo voisi tarjota vanhukselle hätämajoituksen. Vanhusta ei kuitenkaan otettu palvelutaloon, koska hän ei ollut palvelutalon asiakas. Lopulta pojat luovuttivat vanhuksen poliisin huostaan, kun muutakaan majoitusta ei vanhukselle saatu.  

Poikaporukka sai paljon huomiota mediassa esimerkillisestä toiminnastaan. Yksi pojista, Daniel, kertoi haastattelussa, että hän pitää kaikessa auttamisessa periaatteena sitä, että tee niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Tässä tilanteessa pojat toimivat sananmukaisesti kultaisen säännön mukaan.

Pojat toimivat kuten Jeesuskin olisi tehnyt. Tämä tarina voi toimia esimerkkinä, että ottaessamme Jeesuksen sydämeemme, opimme toimimaan sisäisen äänemme mukaan oikein. Nämä nuoret eivät jatkaneet lauantai-illan viettoa nuorisoporukassa, vaan halusivat mieluummin auttaa vanhusta. Vanhusten palvelutalossa sen sijaan toimittiin ohjesääntöjen mukaan ja jätettiin vanhus ulos.

”Ihmisen Poika on myös sapatin herra”. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus muistutti fariseuksille, että kuningas Daavid oli tarjoillut ainoastaan papeille tarkoitettuja uhrileipiä myös miehilleen, koska nämä olivat nälässä.

Hätä ei lue lakia.

Päivän Sana ohjaa meitä siihen, että sitoutuessamme Kristukseen emme elä omien halujemme, toisten mielipiteiden tai ohjesääntöjen mukaan. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille. Kun sitoudumme Kristuksen rakkauteen, teemme hyviä tekoja. Nämä pojat tekivät niin. Hädän hetkellä elämän ja ihmisyyden kunnioittamisen pitäisi aina mennä perimmäissääntöjen ja ohjeistusten ohi.

Se on kristityn vapautta, johon meitä ohjaa aito sydämen ääni.

 

Riina Laurila,

17.9.2018

 

 


Kaikki matalaksi!

Minulle on sattunut todella harvinainen tapaus. Kaksi entistä kotitaloani puretaan täsmälleen samaan aikaan. Toinen on omakotitaloni, jonka jouduin myymään purkukuntoisena massiivisten homevaurioiden vuoksi. Toinen on edellinen HOAS-asuntoni, joka puretaan uudisrakentamisen tieltä. Nämä Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiön omistamat rakennukset on alun perin rakennettu Vietnamista saapuneille pakolaisille 1970-luvun lopulla. Kaksikerroksiset puurakennukset on rakennettu varmaan melko nopeasti ja huokeasti, sillä suuri osa näistä asunnoista on jo nyt melko huonossa kunnossa. Muutimme onneksi neljä vuotta sitten kadun toiselle puolelle. Saamme siis asua näissä idyllisissä pientaloissa vielä pari vuotta. Kerrostalojen rakentaminen aloitetaan toiselta puolen katua.

On mielenkiintoista käydä tiirailemassa kotien purkua. Vanhasta vuokratalosta on rouskittu pari huonetta, mutta pari on vielä jäljellä. Omakotitaloni tempaistiin kerralla maan tasalle. Jäljellä on enää kasa tiiliä. Miten nopeasti voikaan talo mennä kokonaan matalaksi!

Vaikka purun katselu voisi tehdä surulliseksi, minä koin sen ihan toisin. Tuli jotenkin puhdistava olo, kun vanha murheenkryyni - vuosien hometalohelvetti - laitettiin hetkessä murusiksi. Ja koska olin päättänyt luopua talosta, ei purkukaan enää ollut minun huolenani.

Tämän päivän pohdinnan loppuun sopii pätkä Saarnaajan kirjan kolmannesta luvusta:

”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia.”

 

Riina Laurila,

17.8.2018

 


Hetki kuin kiiltokuva

On kaunis kesäilta. Lähdin Meritallille nauttimaan Helsingin rantafiiliksestä. Meri on tyyni, aurinko paistaa, ympäriltä kuuluu puheensorinaa ja musiikkia. Merellä lipuu pari venettä verkkaiseen tahtiin.

Nämä ovat niitä hetkiä, joista ammennetaan energiaa pitkälle syksyyn. Tänä kesänä Herra on hellinyt meitä runsain mitoin lämpimillä ilmoilla.

Tunnen suurta kiitollisuutta.

 

Riina Laurila,

17.7.2018


Kirkon tuomiovallasta vapaaseen sanaan

” Kun kirkolla oli moraalin monopoli, se sekä tuomitsi synnit että antoi armon. Kirkon seuraajainstituutiot media ja sosiaalinen media hoitavat tehtävästä vain tuomitsemispuolen. Armoa ne eivät tunne.”
Näin totesi Teppo Sillantaus tänään Hesarin kolumnissa. Sillantaus nosti esiin ajatuksen siitä, miten me nykyään niin helposti tuomitsemme ihmiset julkisesti, mutta unohdamme anteeksiannon. On herkullista mässäillä sosiaalisessa mediassa julkkisten virheillä ja ajattelemattomalla toiminnalla. Me ihmiset käytämme tätä mahdollisuutta erittäin mielellämme. Se on monelle sosiaalisen median suola.
Sillantaus palautti mieleen vanhan ajan häpeärangaistukset. Minustakin tuntuu usein siltä, että jalkapuu ja häpeäpaalu elävät vahvana tänäkin päivänä. Me emme tarvitse moraalista instituutiota toistemme tuomitsemiseen vaan teemme sen ihan omin päin. Useasti ja armotta.
Liian harvoin julkisessa keskustelussa puhutaan armosta ja anteeksiannosta. Se ei ole trendikästä. Tuntuu paremmalta soimata kuin armahtaa.
Kirkko ei enää määrää miten meidän tulee elää. Kirkko ei laita meitä jalkapuuhun. Sanan äärellä me kuitenkin itse tiedämme omat syntimme ja heikkoutemme. Ja meille annetaan anteeksi. Jos pysymme Sanassa, pysymme totuudessa.
-Ja silloin me itse olemme se kirkko, joka myös armahtaa.
 
Riina Laurila,
17.6.2018

 


Kirjan lukeminen on hauskaa!

Olen luvannut itselleni, että pyrin kirjoittamaan tänne pohdinnan joka kuun seitsemästoista päivä. Tänään olen niin uppoutunut latinan opiskeluun, että totean vain lakonisesti:

Librum legere est lepidum! 

Riina Laurila,

17.5.2018


Pelolla johtamisen paratiisi

Olin reilu viikko sitten Svenska YLE:n haastattelussa koskien baletinjohtaja Kenneth Greven epäasiallista käytöstä, ja sitä, miten Kansallisoopperan ja -baletin ylin johto oli jättänyt reagoimatta Greven käyttäytymiseen, vaikka se oli jatkunut samanlaisena vuosia. Olin tehnyt huomautuksen vuonna 2011 Greven henkilökohtaisista ja epäasiallisista puheista, mutta ne tulkittiin Oopperatalon johdon puolelta normaaliin työnjohtoon kuuluvaksi toiminnaksi. Samalla keskusteltiin baletin pääharjoittajan pahansuovasta harjoitustyylistä ja  erään vierailevan ohjaajan ilkeilystä balettisalissa ja mielivaltaisista esitysmiehitysten muutoksista.

Päivi Kärkkäinen todisti loppulauselmallaan, että kaikki tämä on balettimaailmassa sallittua.

Oopperataiteilijat eivät pelkää töitä. He pelkäävät jäävänsä ilman töitä. Ja tässä ei ole kyse vain työpaikasta, vaan myös motivoivista omalle persoonalle parhaiten sopivista työtehtävistä. Työtehtävien menettämisen pelossa taiteilijat ovat valmiita kestämään melkein mitä vaan. ”Taiteelliset syyt” kelpuutetaan työsyrjinnän perusteeksi ja tällä tavoin on helppo piilotella räikeätäkin työsyrjintää. Jos johtaja ei pidä jonkun persoonasta, hänet voidaan siirtää syrjään. Tätä ei pystytä julkisesti mitenkään näyttämään toteen. On vaan kestettävä.

Taiteellisilla johtajilla on räikeän suuri vaikutusvalta alaisiinsa. Taidemaailmassa voidaan sanalla sanoen puhua diktatuurista vielä tämän päivän sivistysvaltioissakin. Ja tämä on kansainvälinen ilmiö. Nostin aikoinaan kissan pöydälle ja tein huomautuksen esimiesten epäasiallisesta käytöksestä, koska idealistina ja oikeudenmukaiseen maailmaan uskovana ihmisenä ajattelin, että jonain päivänä taidemaailmassakin herätään kohtelemaan ihmisiä hyvin.

Tavoitteeni olivat selkeät vuonna 2011. Halusin, että Kansallisoopperan ja -baletin johto vaatii alaisiltaan asiallista käyttäytymistä työntekijöitä kohtaan. Tämän pitää koskea paitsi kaikkia työntekijötä myös vierailevia ohjaajia ja esimiehiä. Joissain maissa on myös käytäntö, että esitysten miehitysmuutoksille on säädetty muutaman viikon aikaraja. Tämä tarkoittaa sitä, ettei taiteilijoita heitellä miehityksistä pois muutamaa päivää ennen esitystä ilman pätevää syytä. Tämä käytäntö voisi hyvin toimia meillä Suomessakin, jos me haluaisimme siihen sitoutua. Olen varma, että näiden asioiden toteutuminen parantaisi taiteilijoiden hyvinvointia ja antaisi kaivatun työrauhan, sekä parantaisi myös taiteellista tasoa.

Unelmani ei toteutunut vielä silloin. Kansallisoopperan ja -baletin uusi pääjohtaja Gita Gadambi on kuitenkin väläyttänyt toivoa paremmasta tulevaisuudesta vapauttamalla Greven tehtävistään epäasiallisen käyttäytymisen vuoksi. Myös teatterimaailmassa ollaan herätty #metoo-kampanjan myötä tuomaan esiin taiteilijoiden ahdinkoa mielivaltaisten ohjaajien alaisuudessa.

Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Taiteilijat tekevät työtä intohimosta taidettaan kohtaan. Sitä voimaa ei tarvitse kahlita huonolla kohtelulla. Kun taiteilijoita kohdellaan arvostavasti, hekin tekevät niin toisille.

Näin sukupolvia jatkunut väkivallan kierre saadaan jonain päivänä loppumaan.

 

Riina Laurila,

17.4.2018

 


Intohimona menestys

Olin tänään ”Passion for Succes”-seminaarissa. Tähän houkuttelevalla nimellä varustettuun seminaariin ilmoittauduin jo puolisen vuotta sitten valmennusyhtiö Varapuun Mikko Sjögrenin verkkokoulutuksen innostamana. Kymmenen tunnin tiivis paketti sisälsi paljon asiaa ja hyviä puhujia.

Heräsin ajattelemaan sitä, miten monta vuotta olen sparrannut itseäni jaksamaan lukemalla kehittävää kirjallisuutta ja kuuntelemalla fiksuja ihmisiä. Aina jos on väsy iskenyt tai toivo meinannut mennä, olen katsonut jääkaapin oveen, jossa on magneetissa teksti: ”Unelmien täyttymys vaatii paljon pieniä ponnisteluja.”

Seminaaripäivän luentovihon takana oli kysymys: ”Mikä oli tärkein asia, jonka opin seminaarissa?” Vastaukseni oli: ”Tajusin että olen oikealla tiellä opinnoissani ja suunnitelmissani.” Ilkka Koppelomäki puhui tänään tilasta, jossa ihmisen pitää olla, jotta hän saa jotain aikaan. Ymmärsin, että kaikki mitä teen nyt, on palanen siitä, mitä haluan saavuttaa. Minulla on visio, palapeli, joka rakentuu vähitellen. Kun pitää fokuksen oleellisissa asioissa, keskittyy ja jatkaa sisukkaasti eteenpäin, niin palapelin palaset loksahtavat paikoilleen. Jokaisella kohdalla­ – mustallakin – on jokin tarkoitus.

Päivän älynväläykseni on siis tämä: Kun intohimona on menestys, onni syntyy siitä, kun huomaa jo menestyneensä.

Elämä ei ole tuolla jossain - se on tässä!

 

Riina Laurila,

17.3.2018


Taakka

”Jumala, sinusta minä haen turvaa. Sinä olet luvannut ottaa taakat uupuneen harteilta, mutta minä - pelkuri - en olekaan varma, uskallanko päästää niistä irti.”

Tämän rukouksen löysin tammikuun Kirkko ja kaupunki -lehdestä. Siinä kiteytyy asia, jota olen monesti pohtinut. Murheeseen ja stressiin tottuu. Olen joskus kokenut pelottavana sen, että totuttu taakka kevenee ja tulee tyhjä olo: ”Olemisen sietämätön keveys”-kuten myös sanotaan. 

Yllättävä helpotus pelottaa. Kivireki hartioilla on tutun turvallinen. Kun se yllättäen otetaan pois, tulee oudon leijaileva olo.  

Tottumus on toinen luonto. Joskus raskaisiin asioihin joutuu tottumaan. Jos näin on käynyt, on kevyempäänkin elämään sen jälkeen uudelleen totuteltava. Niin se vain on.

Enpä virka muuta tänään.

 

Riina Laurila,

17.2.2018


Akateeminen innostus

Olen vuosikausia tehnyt yksinäisiä verkko-opintoja. Tänään pääsin vihdoin viimein ihan livenä osallistumaan Helsingin teologisen tiedekunnan luennolle. Teemana oli köyhyys ja kristinusko. Latasin tietenkin hikipinkona etummaiseen neljän hengen pöytään istumaan. Myöhemmin pöytään uskaltautui pari muutakin opiskelijaa.

Nykyään pystytään tekemään paljon asioita koneiden välityksellä, mutta mikään ei korvaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Hyvä luento on muutakin kuin oppimistilanne. Se on aktiivista kanssakäymistä ja keskustelua ihmisten kesken. Minusta on innostavaa, että ihmiset kokoontuvat yhteen jonkin teeman ympärille ja pohtivat asioita yhdessä.

Liian usein opiskelu nähdään vain välineenä ammattiin tai tulevaisuuteen. Minusta opiskelu on itsessään antoisaa. Voisin harkita siitä jopa elämäntapaa. Ainakin tänään koin luennon olevan suoranaista juhlaa. Ja olihan siihen aihettakin. Onhan sentään syntymäpäiväni!

Non scholae sed vitae discimus!

Riina Laurila,

17.1.2018


Kirkossa on kivaa

Olin tänään Korson kirkkoherran, Pirkko Yrjölän, eläköitymisjuhlissa. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin seurakuntasaliin. Seurakuntasali oli tupaten täynnä. Ohjelmassa oli puheita ja musiikkiesityksiä. Kinuskikakku ja suolainen piiras olivat suussa sulavia.

Parasta juhlassa oli fiilis. On ihanaa todeta, että kirkko ei nykyään edusta jäykkää elämänasennetta, vaan iloa ja lämpöä. Puheet olivat hauskoja ja ytimekkäitä. Musiikkiesitykset olivat keveitä ja yhteislauluna laulettu ”Oi ihmeellistä armoa (932)” oli tunnelmallinen.

Juhlan päätteeksi kirkkoherra tanssi henkilökunnan kanssa kreikkalaista tanssia! Hauskaa!

Kirkko elää tätä päivää. Ainakin Korsossa. Jos et usko, niin kokeile!

Riina Laurila,

17.12.2017


Hyväksyntä

Tanssijan uran viime metreillä olen pohtinut paljon menneiden vuosien tapahtumia. Mitä olisin vielä voinut saavuttaa? Mitä olisin voinut tehdä paremmin? Mikä onnistui? Mitkä olivat suurimmat pettymykseni? Entä huippuhetket? Millaisia tunteita olen saanut kokea työssäni vuosien varrella? Nämä ajatukset ovat pyörineet päässäni jo pitkään ja ajoittain ne tulevat jopa uniin. Viimeisen kauden näytöksissä olen myös tuntenut ennen kokemantonta esiintymisjännitystä. Se mikä nuorena oli helppoa ja ihanaa, on nyt aiheuttanut pelkoja ja paniikkitiloja.

Nyt on menossa Pähkinänsärkijän viimeiset harjoitukset. Viimeiset harjoitukset joihin osallistun Suomen Kansallisbaletin kuukausipalkkaisena tanssijana. Yllättäen koen oloni hyvin rauhalliseksi. Lähes vuoden mittainen kriisi ja luopumisen tuska tuntuu hiipuvan. Mietin miten suuri voima tuleekaan siitä kun oppii antamaan periksi.

Kun elämä menee eteenpäin, tulee eteen luopumisen hetkiä. Se on vaikeaa. Se on kuitenkin väistämätöntä. Miksi me ihmiset roikumme nuoruudessa ja vahvuudessa niin paljon että alamme voida pahoin?

Vahvin minua viime aikoina ohjannut tunne on hyväksyntä. Hyväksyntä tuo rauhan. Se mitä ei voi enää saavuttaa on jätettävä historiaan. Loppujen lopuksi onni onkin juuri siinä, että mikään ei kestä ikuisesti.

”Aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin.”

Riina Laurila,

17.11.2017


Sohvaperunat syyslomalla

Me ollaan päätetty tyttäreni kanssa ottaa rennosti. On syysloma. Me katselemme teeveesarjoja ja nautimme olostamme. Pari tapaamista ja kauppareissua ollaan tehty, mutta lopun ajan ollaan oltu kuin Ellun kanat. Tulin tässä pohtineeksi, että vaikka nykyään niin kovasti painotetaan liikunnan merkitystä, ei ole pahitteeksi myöskään silloin tällöin löhöillä oikein urakalla.

Ruuhkavuodet ja stressi, koululaisten paineet ja vaatimukset suoriutumisesta vievät energiaa. Siksi on tarpeen joskus ”nollata”. Olen iloinen että olen löytänyt dvd-sarjoista itselleni sopivan tavan rentoutua. Niitä löytyy aina lisää. Kirjastossa ne ovat jopa ilmaisia. Ja mikä parasta! Myös lapseni alkavat olla siinä iässä, että viihtyvät samojen ohjelmien ääressä äitinsä kanssa. Se on rentoa ja ilmaista laatuaikaa koko perheen kanssa. Ja ne keskustelut ja naurut! Aivan mahtavaa!

Suosittelemme sohvaperunaisuutta sinullekin.

Riina Laurila,

17.10.2017


Autolla yökerhoon

Olen alkanut harrastaa diskoreissuja autolla. Tänä viikonloppuna olin ystäväni 40-vuotisjuhlissa. Autolla taas. Ensin pohdin, että lähtisin julkisilla, mutta todettuani matka-ajaksi 1 tunti ja 30 minuuttia, päätin luopua nousuhumalasta mukavuuden vuoksi. Kiinnostavaa tässä valinnassa on se, että oikestaan minun ei tarvinnut luopua mistään. Säästin rahaa, olin aamulla pirteämpi ja silti sain juhlia ystävien kanssa aamutunneille asti. Hyvän ruoan kanssa voi ottaa sentin viiniä, jos haluaa kokea ateriaan suunnitellun makuelämyksen. Lasin kuohuvaa voi nostaa juhlan kunniaksi. Lasia ei tarvitse nauttia kokonaan. Parasta autoilujuhlinnassa on se, että voi lähteä yökerhoon tanssimaan ja katsomaan ihmisiä, ja sieltä pääsee myös pois silloin kuin haluaa ilman bussiaikataulujen kyttäämistä ja taksijonoja. Diskotanssinkin voi ottaa kuntoliikuntana kun on selvin päin. Illanviettoa ilman alkoholin käyttöä voi siis pitää jopa terveyttä edistävänä.

Alkoholittomuus ei silti ole helppoa. Juhlintaan liitetään hyvin usein humalahakuinen juominen, ja valitettavan usein selvää ihmistä vaaditaan tilille juomattomuudestaan. Selvin päin näkee asiat eri tavalla, kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Minusta selvin päin myös joutuu ottamaan hieman erilaisen katsantotavan tilanteeseen kuin silloin jos itse juo.

Sosiaalisuus ja ihmisten kanssa oleminen tekee ihmiselle hyvää. Alkoholi välttämättä ei. Tämä juttuni ei ole palopuhe alkoholia vastaan. Juhlajuomat on ihan ok. Mutta jos ei juo, niin ei kannata jäädä sen vuoksi ystäpiirien ulkopuolelle. Syy juomattomuuteen voi olla mikä tahansa. Sitä ei tarvitse, eikä pidä selitellä.

Ilo on iloa! Viinalla tai ilman!

Riina Laurila,

17.9.2017


Taiteen mutustelua Emmassa

Kävin tänään ystäväni kanssa Espoon modernin taiteen museossa, EMMAssa. Suomi 100-teema näkyi sielläkin, joten perusnäyttelyn lisäksi esillä oli paljon suomalaista desingnia. Kierroksellamme silmiini osui Osmo Rauhalan teos: Alussa oli Sana. Tämä digitaalinen tekstitaulu oli lainattu näyttelyyn Nokia Oyj:n kokoelmista. Teos oli minulle tuttu, sillä olen aikaisemmin nähnyt sen Korson kirkossa. Teos on joskus ollut siellä alttaritauluna adventin aikaan.

Toinen erityisesti mieleeni jäänyt teos oli Pekka Jylhän: Luola saaren rannalla. Siinä valtavat kristallikivet ikään kuin valuvat kukkarosta vaalealle alustalle. Teos on sanalla sanoen häikäisevän kaunis.

Pohdimme taiteen merkitystä yleisesti. EMMAn seinillä on puhuttelevia tekstejä. Niissä puhuttin muun muassa siitä, että ihmiset yrittävät liikaa ymmärtää taidetta sen sijaan, että he vain nauttisivat siitä. Tässäkin näyttelyssä oli töitä jotka iljettivät, huvittivat tai aiheuttivat syviä mietteitä. Molemmat teimme myös usein erilaiset tulkinnat samasta työstä. Tämä on juuri se syy miksi taiteesta kannattaa nauttia. Se herättää tunteita ja keskusteluja.

Riina Laurila,

17.8.2017


Eero Laurilan muistolaulu

Sävel, isosisän olkihattu

 

On minun Eero-isälläni ollut tapana,

Hän että juhlatilaisuuksiin rustaa lauluja.

Nyt meidän Eero tekee niitä pilven reunalla

Ja minä päätin olla laulun vastaanottaja.

 

Kukin täältä lähtee aina vuorollansa pois,

Nyt oli Eeron vuoro sille mitään emme vois.

Mut muistella me voimme häntä kaikki yhdessä

Ja kaipaus elää kunkin meidän pikku syömmessä.

 

Ol´ kerran pieni maitokauppa Turun kadulla,

Niin pientä kauppaa nykyään et löydä todella.

Mut siihen puotiin Eero-poika kerran piipahti.

Hän kauan viipyi, ruususuklaan viimein valitsi.

 

Vaan valinta se tuskin siinä aikaa vienyt ois,

Kas syy on toinen hennonut ei millään mennä pois.

Kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin,

Niin ruususuklaat ostanut hän kaikki olis niin.

 

Vei kauan aikaa ruususuklaan vuoksi tosiaan,

Ja romanssi niin kaunis siitä puhkes kukkimaan.

He tansseissakin kävivät ja yhteen muuttivat

Ja kerran helluntaina vihkivalat vannoivat.

 

On tuosta pitkän matkaa tähän päivään kuljettu

Ja ehkä mutkiakin tällä tiellä koettu.

Niin ihania reissuja ja paljon iloa.

Myös mustat pilvet kantaneet on kultareunusta.

 

On perhe meillä ollut melko hullunkurinen.

On tahtoa sen jäsenillä yli äyräiden.

Myös lastenlapset hauskat Eerolla ol´ riemuna

Ja hetket niiden kanssa oli ihan parasta!

 

Niin paljosta me saamme olla kiitollisia.

On  monta muistoo mukavaa,

Niit ei voi laskea.

On juhlia ja jouluja ja paljon lauluja.

Sen viimeisen teit lapsenlapsen rippijuhlissa. 

Riina Laurila,

17.7.2017


Normaalia vai poikkeavaa?

Minulla on nyt kahtena päivänä peräkkäin sattunut tilanne, että joku on poikennut bussikäyttäytymisen normista. Eilen eräs nuori mies lauloi ja rummutteli äänekkäästi ja tänään keski-ikäinen nainen avautui yksikseen ääneen vaikeuksistaan. Hän oli siis ”hermoromahduksen partaalla” ja se eilinen mies oli ”vähän onnellinen”. Oli syy mikä tahansa, bussissa ei kuulu käyttäytyä näin! Bussissa kuuluu istua hiljaa ja räplätä kännykkää, lukea tai kuunnella musiikkia laput korvilla.

Meillä on tapana luokitella käyttäytymistä ”normaaliksi” tai ”poikkeavaksi.” Musisointi ja metelöinti bussissa on ehdottomasti poikkeavaa. Mutta jos porukalla otetaan pää täyteen viinaa, niin silloin tietysti saa bussissakin metelöidä. Alkoholi oikeuttaa poikkeavan käyttäytymisen. Silloin voidaan sekoilu laittaa ”viinan piikkiin”.

Mutta olisiko ihmiselle sittenkin luontaista välillä sekoilla? Voisiko poikkeava käyttäytyminen ollakin normaalia? Onko ihmisen ”sekoaminen” vain luokittelu? Entä jos poikkeavasti käyttäytyvä ihminen onkin lähempänä oikeaa ihmisyyttä kuin normaali? Tätä mietin erityisesti eilen, kun huomasin vaivaantuneeni miehen bussimusisoinnista. Tällaiset ajatukset pyörivät mielessäni:  ”Mikä tuota tyyppiä vaivaa? Siis niin noloa. Onko toi ihan sekaisin? Mä en ainakaan uskalla mennä kovin lähelle tuota tyyppiä. ”

Ihmisen itsesuojeluvaisto toimii juuri näin. Poikkeavaa käytöstä vältellään. Se on myös turvallista, sillä hyvin avoimesti käyttäytyvä ihminen voi myös olla arvaamaton ja vaarallinen. Kuitenkin jäin myös pohtimaan toista näkökulmaa. Olikohan tuo mies onnellinen? Hän vaikutti omassa maailmassaan tyytyväiseltä. Entä naisen avautuminen bussissa? Ehkä se oli ainut tapa saada omat murheet pois mielestä. Sekoileeko ihminen kun ei enää muuta voi?

 

Onko poikkeava sittenkin normaalimpi kuin normaali?

 

Riina Laurila

17.5.2017

 



Naiselta ei saa kysyä ikää

Kuuntelin taannoin Radio Novaa, jossa keskusteltiin sanonnasta: "Naiselta ei saa kysyä ikää." Ryhdyin tosissani pohtimaan asiaa. Miksi naiselta ei saa kysyä ikää? Entä saako mieheltä sitten kysyä ikää? Saako mies olla vanha mutta nainen ei? Entä miksi ihminen ei ylipäätänsä saisi vanheta?

Maailma jossa elämme ihannoi nuoruutta. Mainokset ovat pullollaan nuoria ja kauniita ihmisiä. Oletko muuten kiinnittänyt huomiota siihen, että jopa iäkkäille ihmisille kohdistettuja tuotteita mainostavissa kuvissa on maksimissaan viisikymppisiä malleja? Ikääntyminen ja vanhat ihmiset häivytetään näkyvistä, vaikka heitä on paljon.

Ja jokainen ihminen vanhenee. Me tulemme tänne maailmaan eri aikaan ja myös lähdemme pois eri aikaan. Miksi tätä ikuista totuutta ei hyväksytä? Ikä on vain numero, joka kertoo elämänvaiheen. Miksi ihmistä pitäisi väheksyä sen vuoksi, että hän on tullut maailmaan aikaisemmin kuin joku muu? Miksi ikää pitäisi hävetä?

Me ihmiset olemme kautta aikain hakeneet ikuisen nuoruuden lähdettä, mutta kukaan ihminen ei ole jäänyt nuoreksi, jos hän on ollut niin onnekas, että on saanut elää pitkän elämän. Me ihmiset rakastamme nuoruutta, mutta toivomme myös pitkää ikää.

Mutta vaikka haluamme pitkää ikää, on vanhuus kuitenkin termi jota kavahdetaan kuin ruttoa. Yhteiskunnassamme ei ole enää vanhuksia. On vain ”senioreja” ja ”ikäihmisiä”. Yritämme balsamoida vanhenemisen uusien termien alle. Kukaan ei halua, että häntä nimitetään ”vanhukseksi”, vaikka me kaikki tiedämme, että vanhoilla ihmisillä on elämänkokemusta jota arvostetaan.

Mutta onko vanha sen huonompi kuin uusi?  -Ei ole! Me olemme kaikki yksilöitä ja onneksi myös eri ikäisiä. Ja me kaikki vanhenemme joka vuosi saman verran. Halusimme tai emme.

 

Ja palatakseni otsikon aiheeseen. Minun puolestani naiselta saa kysyä ikää. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään hävettävää!

 

 

Riina Laurila,

17.4.2017


Passiivi

Lapseni teki äikänläksyjä pohtien: ”Minä teen, sinä teet, hän tekee. Mitenkäs se passiivi menikään? Se on vaikeampi muodostaa.” Huomasin itsekin, että muut verbimuodot tulevat mieleen automaattisesti. Passiivin muodostaminen vaatii vähän enemmän ajattelua. Passiivimuodon käyttäminen puhekielessä on kuitenkin joissain tapauksissa huolellisesti suunniteltua.

Kirjassa: Arjen sosiaalipsykologia, tarkastellaan ihmisten välistä vuorovaikutusta, rooleja ja erilaisia keskustelun muotoja. Kirjaa lukiessani ryhdyin miettimään passiivi-sanan merkitystä nimenomaan passivoitumiseen ohjaavana ilmaisutapana. Kirjassa oli esimerkki, jossa lääkäri kysyy kiireisen näköisenä potilaalta sairaalahuoneessa: ”Mites täällä jaksellaan?” Pienen tauon jälkeen potilas vastaa väsyneenä: ”Ihan hyvin.” Lääkäri ilmaisee tämän jälkeen tyytyväisyytensä lausahtamalla: ”Oikein hyvä.”

Passiivimuotoa käyttämällä lääkäri pitää etäisyyttä potilaaseen. Potilaan on myös vaikea alkaa rehellisesti keskustelemaan omasta voinnistaan, jos kysymys esitetään passiivissa. Passiivimuotoa käyttämällä vältetään aito vuorovaikutus. Jos lääkäri kysyisi esimerkiksi näin: ”Miten sä voit tänään Lissu?”, niin todennäköisesti potilas innostuisi avoimeen keskusteluun. Ei siis ole samantekevää, missä muodossa kysymykset asetetaan.

Passiivi siis ohjaa tietoisesti passiiviseen vuorovaikutukseen, ja aktiivi aktiiviseen. Kiinnostava havainto! Ja kiinnostava havainto oli myös se, että lapsen äikänläksyt ja äidin opinnot käyvät vuoropuhelua keskenään. Se on sitä todellista oppimisen iloa!

 

Riina Laurila

17.3.2017

 


Intohimo vai pakkomielle?

Unelmat ja niiden toteuttaminen on mitä suurin onnen lähde. Tästä aiheesta saa lukea eri tietolähteistä päivittäin. ”Menestys ei ole asema jolle saavutaan, vaan tapa matkustaa”- sanotaan. Tavoitteita pitää olla, jotta pysyy vireessä ja elävänä, mutta tavoittamattomat unelmat voivat syödä elämäniloa ja energiaa.  

Minulle suurimpia unelmia jo pienestä tytöstä saakka on ollut tanssia klassisten balettien pääosissa. Niistä suurin, Joutsenlammen päärooli, ei kohdallani koskaan toteutunut. Tuosta roolista muodostuikin minulle vuosien mittainen pakkomielle. Ajattelin, että sitten kun saan tanssia tuon roolin, niin elämäni täydellistyy.

Miksi?

Ajatus siitä, että musiikki täyttää koko ruumiini ja voin kertoa tarinan joka koskettaa sieluun saakka. Tanssiessani koen jotenkin olevani enemmän olemassa. Joutsenlammen kaksoisrooli Odette-Odile, antaa esittäjälleen mahdollisuuden olla sekä herkkä ja lyyrinen satuolento, että viettelevä ja laskelmoiva jumalatar. Se on sekä teknisesti että taiteellisesti vaativa rooli. Sen esittäjällä on mahdollisuus kasvaa täyteen taiteelliseen mittaansa.

Minulle baletissa on aina ollut kyse ihmisenä toteutumisesta. Se on enemmän kuin elämä. En oikeastaan koskaan ole edes ymmärtänyt mikä baletissa on saanut minut imuunsa. Se on ylittänyt ymmärrykseni.  

Mutta vaikka en Joutsenlammen pääroolia olekaan tanssinut, olen saanut kokea elämässäni paljon muita hyviä asioita. Kun joutuu antamaan periksi sille, ettei asiat aina mene niin kuin on haaveillut, saa myös uutta voimaa. Olen ymmärtänyt, että voin olla täysi taiteilija ja tanssija myös sivuosissa. Urani viimeisinä vuosina olen saanut esittää paljon luonnerooleja ja olen siitä kiitollinen. Tulkitsija ja taiteilija minussa on saanut kypsyä siihen mittaansa, johon Jumala on sen suonut kehittyvän.

 

Tänään esiinnyn Joutsenlammessa Kuningattarena. Lupaan antaa näyttämölle  kaiken sen tahdon ja voiman, mitä pääroolin esittäjältäkin vaaditaan. En intohimosta, enkä pakkomielteestä, -vaan koska mä voin!

 

Riina Laurila,

17.2.2017

 


Monistettu virhe

Meillä oli tänään Kansallisbaletissa kaksi Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas –esitystä. Nukuin pitkään, söin aamupirtelöni ja lähdin töihin puolen päivän aikaan. Meikkaamossa tuli puheeksi kollegojen kanssa, että tänään oli ollut paikkausharjoitus, joka ilmeisesti koski minuakin.

Olin sillä hetkellä asiasta onnellisen tietämätön.

Kun siirryin meikkaamosta kampaamon puolelle, tuli toinen kollega huomauttamaan minulle, että olin missannut harjoituksen, josta kuulemma oli ilmoitettu tekstiviestillä.

Kampaamosta lähtiessäni kolmas kollega tuli käytävällä mainitsemaan minulle, että olin missannut harjoituksen. Selitin taas, että en ollut nähnyt tekstiviestiä. Käytävällä oli myös eräs esimies, joka sanoi kannustavasti, ettei asia ole niin vakava. Tarkistin tämän keskustelun jälkeen kännykkäni ja totesin, että olin saanut viestin, jota en ollut huomannut lukea.

Menin tämän jälkeen tapaamaan harjoittajaa, joka oli vastuussa kyseisen kohtauksen harjoituksesta. Pahoittelin tilannetta. Hänen puolestaan asia oli ok, eikä siitä sen suurempaa häiriötä syntynyt. Inhimillistähän se on.

Näyttämön sivulla neljäs kollega tuli naureskelemaan minulle: ”Sinä se vaan missailet harjoituksia! Missä sitä oikein on luurattu?” Nyt minulla alkoi todella olemaan huumori loppu, ja sanoin ettei minua naurata yhtään! Tämä kollega ei tietenkään voinut ymmärtää, miksi otin noin vakavasti viattoman huulenheiton.

Pyöritin asiaa päässäni vielä esityksen aikanakin ja mietin miksi tulin pienestä virheestäni niin surulliseksi, että melkein itketti? Tajusin että tunnollisena ihmisenä minua oikeasti harmitti, että olin ollut poissa harjoituksesta.

Baletin kaltaisessa työyhteisössä yhden ihmisen virhe pahimmillaan todella monistuu. Tällä kertaa yhden lyhyen harjoituksen missaaminen johti keskusteluun meikkaajan, kampaajan, neljän kollegan ja kahden esimiehen kesken. Sain siis virheestäni huomautuksen monelta ihmiseltä usean ihmisen kuullen.

Entä mitä opin tästä? Ainakin sen, että suuressa työyhteisössä on oltava vahva ja kestettävä monen ihmisen huomauttelua. Mutta opin myös sen, että on hyve, jos ei liikaa puutu toisten asioihin. Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, millainen haloo voi pienestäkin asiasta syntyä, jos kaikki ottavat asiakseen siitä huomauttaa.

 

Juuri näin syntyy kärpäsistä härkäsiä.

 

Riina Laurila,

17.12. 2016


Lapsen oikeuksien viikko

Nyt on meneillään lapsen oikeuksien viikko. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä kun Suomi ratifioi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen. Lapsen oikeuksien päivää vietetään 20.11. Tämä on sopimuksen vuosipäivä. Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11. 1989. Sopimusta kehitellään edelleen vastaamaan muuttuvan maailman haasteisiin.

Tiesittekö muuten, että Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus? Sopimuksen mukaan lapsen oikeus esimerkiksi terveydenhuoltoon tai koulutukseen ei ole mielipidekysymys, vaan lapsen oikeudet on kirjattu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, joka on valtiota sitova ihmisoikeussopimus.

 "Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus”-toteaa J.P. Grant, Unicefin entinen pääsihteeri.

 Sopimuksen tärkein tavoite on perusoikeuksien: terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen kaikille lapsille.

Olen yrittänyt selittää lapsilleni kuinka onnellisia he ovat, kun saavat käydä koulua. He eivät valitettavasti aina ymmärrä, että se on heidän oikeutensa eikä velvollisuutensa. Myös huonosta ruoasta lapset jaksavat valittaa silloin tällöin. Sekin on etuoikeus, jonka hyvinvoivat lapset ottavat velvollisuutena. Lapsen päässä siis oikeudet ja velvollisuudet menevät ihan ristiin.

Mutta olkaamme kiitollisia tästä. Ruoasta ja koulusta ruikuttava lapsi on tietämättään onnellinen ja etuoikeutettu. Eikä lapsen tehtävä ole viime kädessä tätä oikeuttaan ymmärtääkään, vaan meidän aikuisten tehtävä on ymmärtää ja tukea lasta. Annetaan siis lasten olla lapsia ja auttaa heitä parhaamme mukaan. Koulunkäynti pimeällä talvisäällä on rankkaa vaikka se olisikin hyödyllistä. Ja kaikilla lapsilla on omat murheensa myös täällä periaatteessa hyvinvoivassa Suomessa.

Lapsen oikeuksien päivänä kannattaa juhlia myös meitä aikuisia, jotka jaksamme auttaa lasta elämässä eteenpäin. Jos koet että sopimuksen ehdot täyttyvät omassa perheessäsi, olet juhlasi ansainnut!

 

Riina Laurila,

17.11. 2016

 


 

 Onnettarena

 

Kävin tänään Fysioterapia Kropassa tapaamassa fysioterapeutti Pasi Sinisaloa. Pasi on hoitanut huikealla ammattitaidolla sekä minun, että monen muunkin liikkuvan ihmisen kremppoja. Pasi on muuten tanssinut myös Kansallisbaletissa. Siksi hänellä on erityisosaamista tanssijoiden ohjaamisesta. Pasi edusti aikoinaan Suomea Eurovision nuorten tanssijoiden kilpailussa yhdessä Titta Karhusen kanssa. Titta opiskelee nykyään Pilates-ohjaajaksi. On hienoa todeta miten monesta tanssijasta on tullut tanssijan uran jälkeen terveyden ja liikunnan ammattilaisia monella saralla.

Fyssarireissun lomassa sain kunnian toimia onnettarena kirja-arpajaisissa. Palkintona oli Pasin yhteistyökumppanin, urheilulääkäri Pippa Laukan nimmarilla varustettu kirja: Liiku ja urheile terveenä. Kirja käy läpi kuntoilijoiden ja urheilijoiden yleisimmät urheiluvammat, niiden ennaltaehkäisyn sekä käytännön hoidon ja kuntoutuksen. Pippa Laukka on liikuntalääketieteeseen erikoistunut huippulääkäri. Laukka on yksi Suomen kysytyimmistä joukkuelääkäreistä ja erittäin suosittu esiintyjä.

Onni suosi arvonnassa Soilea. Soilen haaveissa oli saada ”urheiluhullulle hyvää lukemista, ensin itselle ja sitten puolisolle ja lapsille ja lapsenlapsille sen jälkeen.” Kirja meni siis todellakin oikeaan paikkaan.

 

Onnea Soile!

 

Riina Laurila,

17.10.2016


Pokemon No!

Kuulin Radio Novan uutisista että pikkupoika oli jäänyt mopon alle pelatessaan Pokemon Go-peliä. Vastaavanlaisia uutisia on tietääkseni ollut muitakin. Hieno idea saada lapset liikkumaan mobiilipelin avulla on saanut näin tuulta tupaan. Minun lapseni sanoivat heti pelin ilmaannuttua markkinoille, että Pokemon No! Tämä asenne saattoi liittyä alun perin siihen että ainakin toisella tyttärelläni oli kännykkä niin täynnä muita sovelluksia että tämä melko paljon tilaa vievä sovellus ei mahtunut hänen kännykkäänsä. ”Pokemon No!” tarkoittaa siis suunnilleen samaa kuin: ”happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista.” Itse olen nyt uutisia kuunneltuani tyytyväinen että näin on.

Pokemon Go on minusta hieman kaksiteräinen miekka. Se on hyödyllinen, mutta myös vaarallinen, jos pelaajat innostuvat liikaa eivätkä huomio ympäristöään. Positiivista  on kuitenkin se, että myös vanhemmat ikäluokat ovat löytäneet Pokemon Go:n avulla liikkumisen ilon. Liikunta on terveellistä ja pelin on todettu lisäävän ihmisten liikuntaa. Aikuiselle peli on minustakin oiva kannustin. Aikuisten ymmärrys liikenteen vaaroista on paremmin sisään rakentunut kuin lapsilla, eivätkä he muutenkaan ole enää niin kekseliäitä leikkien suhteen kuin lapset. Ja leikki tekee hyvää kaikille. Lasten luovuus ja avoimuus ulkoleikkien suhteen on toisenlaista kuin aikuisilla. Toivoisin että lapset vieläkin jaksaisivat leikkiä myös kirkonrottaa ja perinteisiä ulkoleikkejä.

 

Pitäisiko siis Pokemon Go:lle asettaa ikäraja? 18+?

 

Riina Laurila,

17.9.2016

 


 

Kirja merkityksen löytämisestä

Luin Tommy Hellstenin kirjan: Tähän olen tullut. Kirja on henkilökohtainen, paikoin rankkakin kuvaus kirjailijan henkisestä kasvusta, tai paremminkin hengellisestä kasvusta. Kirja kertoo addiktioista, niiden voittamisesta ja henkilökohtaisen jumalasuhteen rakentumisesta ja vahvistumisesta. Hellsten kirjoittaa uskosta rakkauden kielellä. Hän onnistuu tässä tehtävässään erittäin hyvin.

Pidin erityisesti kirjan viimeisestä kappaleesta: Varjele minua oman tahtoni toteutumiselta. Ajatus siitä että vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat ihmiselle rakkaudella räätälöityjä, on minusta lohduttava. Kuinka usein me rukoilemmekaan asioita jotka eivät ehkä sittenkään ole meille oikeita tai tarpeellisia. Huomaamme usein vasta myöhemmin että jokin vaikea asia onkin myöhemmin osoittautunut tärkeäksi etapiksi ja kasvun paikaksi elämässämme. Hellsten muistuttaa että rukoillessamme –”Tapahtukoon sinun tahtosi”, toteutamme jumalasuhdettamme parhaalla mahdollisella tavalla. Hän kertoo siitä miten vaikeaa ihmisen on luovuttaa omasta egostaan ja sen haluista, ja antaa elämänsä korkeamman käteen. Luovuttamisen kokemuksesta kasvaa kuitenkin hiljalleen tietoisuus että kaikki on hyvin.

Omavoimaisuus on raskasta. Oman erehtyväisyyden ja heikkouden myöntäminen on avain kasvuun. Romahtamisten kautta voi löytää Jumalan ja itsensä. Ymmärrys Jumalan armosta ja vastoinkäymisten tarkoituksesta on onni. Hellsten on armosta sen oivaltanut. Hän sanoo:

 

"Hylkäsin sen Jumalan, jonka väitetään asuvan ihmisen ulkopuolella, ja löysin sen, joka asuu ihmisen sisällä."

 

Riina Laurila,

17.8.2016

 

 


Niin kauan on elämää kun on toivoa

Viime päivien uutiset ovat olleet järkyttäviä. Itse asiassa viime aikojen uutiset ovat olleet järkyttäviä. Tänään aamulla kävelin Keski-Porin kirkkoon hetkeksi rauhoittumaan. Siellä oli konfirmaatiojumalanpalvelus. Kirkko oli täynnä juhlakansaa, joten tilaisuus oli tavallista jumalanpalvelusta pidempi. Mielessäni kerkisi tuona aikana pyörimään monenlaisia ajatuksia. Rauha ja Pyhä sana tuntui joka tapauksessa hyvältä. On syytä olla kiitollinen että me vielä saamme elää rauhassa ja hiljentyä halutessamme hyvän asian äärelle. On jaksettava uskoa että kaiken pahan keskellä on myös hyvää. Ja niin kauan kun on hyvää tahtoa, on myös uskoa, toivoa ja rakkautta.

 

Ja elämä jatkuu

 

Riina Laurila,

17.7.2016

                             


Mökillä

Tänään en viitsi kirjoittaa paljon. Tänään ei pidä kirjoittaa paljon. Olen viettämässä ”isoisä ja lapset mökillä”-päivää. Hassua tämä on. Takkatulen loimussa pikkutyttö käy tuntien mittaista WhatsApp-keskustelua kaverinsa kanssa. Toinen lapsi katsoo Netflix-sarjaa puhelimellaan. Isoisä katsoo jalkapalloa televisiosta ja minä kirjoitan tätä juttua. Melkoista mökkeilyä! Minä ainakin laitan nyt tämän koneen pois.

 

Vaikka onkin 17. päivä… 

Riina Laurila,

17.6.2016


Pienet joutsenet lammella

Minulla oli tänään luppoaikaa aamutreenien jälkeen, joten pääsin Alminsaliin katsomaan Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksen kenraaliharjoitusta teoksesta Pienten joutsenten lampi.

Pienten joutsenten lampi on Sami Saikkosen käsialaa vuodelta 2005. Produktion luomisessa on ollut mukana myös ansioitunut tanssitaiteilija Ulrika Hallberg.

Pienten joutsenten lampi yhdistää klassista balettia, nykytanssia ja teatteria. Se on erittäin oivaltava ja humoristinen tanssiteos joka soveltuu erinomaisesti nuorten tanssijoiden taidonnäytteeksi. Teos on vuosienkin jälkeen tuore ja viihdyttävä. Se on sopivan mittainen, toimiva ja kompakti kokonaisuus. Tässä voisi olla oiva suomalainen vientituote maailmalle.

Ehkäpä matka maailmalle Suomen juhlavuonna 2017? Jos minulta kysytään, niin ehdottomasti! 

 

Riina Laurila,

17.5.2016


Tavis-Barbiet

 

Barbie-nukke on tunnettu ja rakastettu lelu ympäri maailman. Samalla Barbieta on arvosteltu siitä että nukke antaa tytöille epärealistisen kuvan naisten vartalosta. Pyhäkoululehdessä näin artikkelin jossa sanottiin että viime vuosina perinteisen epäinhimillisen hoikan, vaalean ja sinisilmäisen Barbien rinnalle on ilmestynyt myös muun vartalotyypin omaavia Barbieja, jotka ovat aiempaa lähempänä naisten keskimääräistä vartaloa ja todellisempaa maailmaa. Joukkoon mahtuu nykyään myös seitsemää ihonväriä sekä vammaisuutta.

Tämä on minusta hyvä ele Barbie-nukkien valmistajalta, vaikka emme voi tietää onko kyse mainoskikasta vai todellisesta asennemuutoksesta. Mutta ainakin Barbie-leikit  muuttuvat toisenlaisiksi jos valikoimassa on muitakin kuin mallinukkeja. Normaalivartaloinen nukke hoitamassa vammaista Barbie-nukkea on paljon mielenkiintoisempi leikki kun pelkkä mallinuken pukeminen erilaisiin vaatteisiin. Olen monesti paheksunut nykypäivän mediassa jatkuvasti esillä olevaa pinnallisuutta ja ulkonäkökeskeisyyttä. Siksi tämä Barbie-nukke-artikkeli sai minut hyvälle tuulelle. En tosin ole koskaan vielä nähnyt tukevarakenteista tai vammaista Barbieta, mutta nyt aioin avata silmäni asialle kun seuraavaksi liikun lelukaupassa.

Toivon että tämän kaltaisia asioita tapahtuu myös tulevaisuudessa. Aitous on arvostettava asia.

Leluteollisuudessakin. 

Riina Laurila,

17.4.2016


Hulvaton Hulttion tie

Ihan kaikkia Suomen Kansallisoopperan produktioita en ole kerinnyt katsomaan, mutta nyt oli ihan pakko! Viitoskerroksen käytävillä on nimittäin jo jokusen viikon ajan hiiviskellyt niin kummallisen näköistä porukkaa, että kiinnostukseni uutta Hulttion tie –oopperaa kohtaan oli suuri. Pääsin kuin pääsinkin katsomaan tämän oopperan kenraaliharjoituksen.

Igor Stravinskyn musiikki ei ehkä ole sitä kaikkein melodisinta kuunneltavaa. Oopperassa varsinkin kaipaan enemmän reheviä ja selkeitä sävelkulkuja. Mitään viluväreitä herättävää aariaa ei tässä teoksessa ollut, mutta hyviä laulusuorituksia kuitenkin.

Musiikkia enemmän minua viehätti hilpeä tarina ja loistavat roolisuoritukset. Päivi Nisula oli hulppea komedienne. Hänen Turkin Babansa sai koko salin hykertelemään. Myös puvustus ja lavastus oli mieleenpainuva. En siis suotta kiinnostunut noista käytävällä hilluneista tyypeistä. Erika Turusen luomukset olivat ”törkeän hyviä”.

Teoksen loppu oli hulvaton. Sitä en paljasta nyt, sillä teidän pitää se itse nähdä. Nyt siis vain sankoin joukoin lippuja hakemaan. Ensi-ilta on ensi perjantaina 18.3. 2016.

Ooppera, ennen kaikkea elämys!

 

Riina Laurila,

17.3.2016


Oho! Aurinko!

Taas on tullut mentyä koko talvikausi tukka putkella ja pipo putken päällä. Töihin, kotiin, välillä lasten harrastukset, opiskelua ja sitten taas töihin ja kotiin. Minusta on jotenkin tuttua ja turvallista kun ulkona on koko ajan pimeä. Teatterityöläisenä työajat ovat sellaisia että valoisaan aikaan en paljon ulos näe. Tosin minua on siunattu Kansallisoopperan kauneimmalla näköalalla pukuhuoneessamme. Sieltä voi silloin tällöin katsella kaunista talvimaisemaa Töölönlahden jäällä.

Mutta nyt on turvalliseen pimeyteeni tullut outoa valoa. Tänään iltasella taivas oli vaaleanpunainen. Parina päivänä on aurinko valaissut kirkkaastikin. Myös satunnaista lämpöä olen tuntenut auringosta irtoavan. Onko siis aika kääntää katse kohti kevättä ja vaihtaa talvivaihde keväälle? Ilmeisesti.

Lääkärilehti Duodecim kertoo valosta seuraavaa:

 ” Silmiin osuvan valon vaikutus elimistöön välittyy aivojen keskuskellon muodostavien hermosolujen sekä valohakuisten ja valopakoisten  molekyylien välityksellä. Valo vaikuttaa käyttäytymiseen, uni-valverytmiin, vireystilaan ja mielialaan. Elimistön sisäiset kellot tahdittavat solunjakautumista, aineenvaihduntaa, hormonien eritystä, hermosolujen välittäjäaineiden ja kasvutekijöiden tuotantoa. Siksi valon vaikutustavan ja muiden sisäisiin kelloihin vaikuttavien tekijöiden tutkimus saattaa tarjota uusia näkökulmia moniin sairauksiin lääketieteen eri aloilla.”

Valo siis rytmittää elimistöä ja vaikuttaa hyvinvointiin. Suomessa valon jakautuminen vuoden aikana on kuitenkin erittäin epätasaista. Se tekee omat haasteensa pimeänä aikana ja sen vuoksi myös keväinen valo yllättää. Olenkin ajatellut että Suomi on menninkäisten ja päivänsäteiden maa. Seitsemän kuukautta ollaan menninkäisiä ja viisi kuukautta päivänsäteitä.

Menninkäisen taitaa pian olla aika hiipiä koloonsa ja päästää päivänsäde esiin.

Loistava juttu!

 

Riina Laurila,

17.2. 2016


Joulupussi

Olin eilen kuopuksen joulujuhlassa. Ohjelmassa oli perinteiseen tapaan oppilaiden esittämä jouluevankeliumi ja lauluesityksiä. Koulun joulujuhlat ovat liikuttavia. Ja ihan parasta koulujen joulujuhlassa on perinteinen joulupussi. Oppilaille juhlan lopuksi jaettava punainen paperipussi josta löytyy pipari, pari namia ja ehkä mandariini. Tuo perinne on kulkenut sukupolvesta toiseen. Tänä vuonna Kulomäen koulun joulupusseista vastasi Kulomäen vanhempainyhdistys. Itse en kiireiltäni ehtinyt talkooporukkaan, mutta kiitos kaikille teille jotka kerkisitte! Enpä tiedä onko tuo pussi lapsille mikään juttu, mutta jo klassikoksi muodostuneena tuo pussi toi minulle mieleen omat joulupussit vuosien takaa.

Siinä kai perinteiden idea onkin. Ne huomaa kun niitä jatketaan riittävän pitkään.  

Riina Laurila,

17.12.2015


Kilvoittelun monet kasvot

 ”Uskonnot on kaikkien maailman ongelmien syy!”

Näin totesi eräs ystäväni painokkaalla äänensävyllä kun keskustelimme viime päivien katastrofaalisista uutisista koskien jihadistijärjestö Isisin toimintaa. Kommentti nosti niskavillani pystyyn ja puolustauduin nopeasti sanomalla: ”Ei ole, mutta kylläkin hyvä keino vallankäyttöön.”

Minua surettaa, että kaikkien äärijärjestöjen toiminta viime kädessä johtaa kielteisiin asenteisiin itse uskontoja kohtaan. Uskontojen elämää tukevat ja voimaa antavat elementit hautautuvat väkivaltaisten ajatusten ja vallankäytön alle. Ja huonot uutiset myy. Uutiset joissa ihmiset kertovat henkisestä kasvustaan harvoin ylittävät uutiskynnyksen. Ainakaan lööppeihin asti ne eivät kanna.

Jihad on arabian kielen sana kilvoittelulle. Kilvoittelu on elementti joka tunnetaan useissa uskonnoissa. Kilvoittelu tarkoittaa uskonnollisten elämänarvojen ja opetuksen toteuttamista omassa elämässä. Useissa uskonnollisissa perinteissä ajatellaan, että ankaran kilvoittelun kautta päästään lähemmäs Jumalaa. Kilvoittelu voidaan myös rinnastaa asketismiin. Asketismilla tarkoitetaan mielellisesti ja ruumiillisesti kurinalaista elämää (kreik: askesis, harjoittelu). Asketismilla pyritään kehittämään itsekuria, halujen ja himojen hallintaa ja hyveiden harjoittamista sekä yleensä myös mietiskelevää elämää. Sana viittaa usein myös aineellisesti niukkaan elämäntapaan.

Jihadin ja askeesin perinteinen tarkoitus on ajatusten siirtämisessä maallisesta ja pinnallisesta elämästä kohti aineetonta ja hengellistä. Pääroolissa on usko korkeampaan voimaan ja mahdollisuus päästä lähemmäs Jumalaa. Kun ihminen kääntää katseensa korkeampaan voimaan, on myös motivaatio maallista ja pinnallista suurempi. Usko siirtää vuoria - sanotaan. Tässä ideologiassa on myös uskonnollisen vallankäytön ydin. Uskomalla Jumalan tahtoon saadaan ihminen tekemään asioita joita hän ei muuten tekisi.

Mutta ratkaiseeko uskonnottomuus maailman pahoinvoinnin? Pitääkö luopua uskosta Jumalaan siksi että joku käyttää sitä välineenä omien tarkoitusperiensä ajamiseen? Pitääkö unohtaa hengellinen elämä jotta maailmaan saataisiin rauha?

 

Unohtuuko Äiti Teresa kun Isis nousee otsikoihin?  

 

Riina Laurila,

17.11.2015

 


 

 

Etydi klassiseen tyyliin

Teologian maisteri Antti Pentikäistä on nimitetty konfliktin ammattilaiseksi (Maailman kuvalehti 4/2013). Antti Pentikäinen on Suomen suurimman kehitysyhteistyötä tekevän järjestön toiminnanjohtaja. Kirkon ulkomaanavulla on 200 työntekijää kymmenessä eri toimipisteessä maailmalla.

 ”Yhteisöt, joita autamme, elävät sodan keskellä. Jos kaikki järjestöt pesisivät kätensä konfliktista, ei tilanne parane.” –toteaa Pentikäinen työnsä tarkoituksesta. Kirkon Ulkomaanapu on aloittanut vuoden mittaisen kampanjan, jonka tarkoituksena on ehkäistä väkivaltaista radikalisaatiota sekä Suomessa että konfliktialueilla (Yle.fi 20.3. 2015). Kirkon Ulkomaanapu pyrkii puuttumaan konfliktien taustasyihin joita ovat kehitysyhteistyöjärjestön mukaan nuorten kouluttamattomuus, toimeentulomahdollisuuksien vähyys sekä syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset. Taustasyihin puuttumisen lisäksi järjestö pitää tärkeänä tiivistä yhteistyötä uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Kirkon ulkomaanapu haluaa lisätä nuorten tietoa ääriliikkeiden harjoittamasta väkivallasta ja uskonnollisten perusteiden ohuudesta.

 Antti Pentikäinen tekee hyvää työtä.

Hyvää työtä tekee myös Ossi Koikkalainen. Kontrabasisti Ossi Koikkalainen on toiminut Vantaan musiikkiopiston vakituisena opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Ossi on rautainen musiikin ammattilainen ja hän paneutuu työhönsä antaumuksella. On ollut ilo seurata hänen opetustuntejaan ja konsertteja puolentoista vuoden ajan.

Ossi Koikkalainen sävelsi 1980-luvun puolivälissä kappaleen Etydi klassiseen tyyliin. Tuon kappaleen ensisoittajana oli Antti Pentikäinen. Antti oli nuorena poikana Ossin opissa viitisen vuotta ja Ossi inspiroitui tekemään tämän harjoituskappaleen juuri hänelle. Kappale toimii Ossin mukaan edelleen hyvin musiikillisten taitojen kehittämiseen.Tällä hetkellä kappale soi myös minun tyttäreni käsissä.  

On hienoa että maailmassa on intohimoisia ihmisiä ja hyvää tahtoa. Niistä elementeistä syntyy jotain fantastista…

Musiikkia ja maailmanrauhaa.

Riina Laurila,

17.10.2015


Päivän Hesarista prahalaiseen kristallikauppaan…

 

”Kun ihminen on kasvatettu niin, että hän tietää olevansa rakkauden arvoinen, on helpompi ajatella että niin ovat muutkin. Tällainen ihminen ei koe, että muille antaminen on itseltä pois. Välittäminen jää selkärankaan, rakkaus muuttuu teoiksi.”

Näin toteaa myötätuntotutkija Anne Birgitta Pessi päivän Hesarin haastattelussa. Pessillä on hienoja ajatuksia. Olen itsekin pohtinut monesti, että jos on omaksunut sellaisen ajatusmaailman, että ihmiset ovat hyviä, on helpompi myös ajatella ihmisistä hyvää ja pyrkiä tekemään hyviä tekoja. Myötätunto on paitsi opittua, myös osa ihmisen biologiaa. Tutkimusten mukaan jo vauvat aistivat herkästi toisen ihmisen hätää.

Mutta jos myötätunto on ihmiselle luontainen ominaisuus ja sitä voidaan myös kasvatuksella kehittää niin miksi kuitenkin myös pahuutta on niin paljon? Myötätuntoa ja rakkautta kokeneen ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää miksi toinen ihminen on tarkoituksella ilkeä tai tekee pahoja tekoja. Opittu myötätunto voi joskus myös johtaa liialliseen sinisilmäisyyteen ihmisten välisessä kanssakäymisessä. ”Kun olen kiltti niin kaikki muutkin ovat”-olettamus ei valitettavasti aina ole totta.

Yritän parhaani mukaan välttää teologista jargonia, mutta äskeinen ajatukseni nostaa jälleen esiin alati kiinnostavan Teodikea -kysymyksen: Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä niin miksi silti maailmassa on pahuutta?

Vuosi sitten Prahassa koin saaneeni Jumalalta jonkinlaisen vastauksen Teodikea-kysymykseen. Elämä on mustavalkoista. Elämä ei ole pelkästään puhdasta ja kirkasta. Jos se olisi niin, se ei olisi täydellistä. Kristallikaupassa oli katto täynnä ihanan puhtaita ja kirkkaita hohtavia kristallikruunuja. Yläkerrassa huomasin että yksi kattokruunuista oli musta. Musta kruunu kirkkauden keskellä teki minuun vaikutuksen. Kaksikerroksisessa kaupassa satojen valkoisten kruunujen seassa oli kaksi mustaa kruunua. Toinen yläkerrassa ja toinen alakerrassa. Pysähdyin ajattelemaan miten täydellistä se oli. Ripaus mustaa taivaassa ja maan päällä. Vaikka ajatus mustasta valkean keskellä nosti mieleeni maailman pahuudet ja henkimaailman demonit, oli tuo kristallikaupan täydellinen kauneus minulle kuin kuva Jumalan valtakunnasta. Lohdullisinta siinä oli mustan ja valkoisen suhde. Puhdasta ja hyvää oli niin paljon enemmän ettei musta saanut sitä valtaansa. Se vain korosti kirkkauden voimaa.

Uskon hyvyyteen. Sekä ihmisessä että Jumalassa. Myötätunto on sisäsyntyistä ja enemmistö ihmisistä on hyviä. Maailmassa on myös pahuutta, mutta pahan valta on pieni. Siksi ei koskaan kannata lannistua vaikka vastaan tulee ikäviä tilanteita tai ihmisiä. Ne ovat vain pieniä mustia kattokruunuja ja omalla paikallaan tarpeellisia.

 

Riina Laurila,

17.9.2015 

 


Koululaisille tunti liikuntaa päivässä?

Uusi hallitusohjelma ehdottaa koululaisille tuntia liikuntaa päivässä. Tämä on varmasti kansanterveyden kannalta hyvä ehdotus. Mutta miten se toteutetaan? Jos olisin itse vielä koululainen niin kauhistuisin ajatusta. Olen aina harrastanut aktiivisesti liikuntaa mutta koulun liikuntatunnit ovat jääneet mieleeni kauhun paikkana. Polttopallo, pesäpallo, koripallo… Huonolla pallosilmälläni ja pallopelivastaisella asenteellani sain liikunnasta arvosanaksi vain kasin vaikka voimistelussa, juoksussa ja korkeushypyssä ylsin jopa koulun edustusjoukkueeseen.

Olen siis sitä mieltä että tunti liikuntaa päivässä on hyvä juttu, mutta se pitäisi pystyä sisällyttämään oppituntien lomaan siten että kaikki oppilaat nauttivat liikunnasta eivätkä saa siitä lisästressiä. Ehkä 10 minuutin kevyt jumppa oppituntien alkuun voisi olla toimiva malli. Kuuden tunnin koulupäivässä ”välijumpat” täyttäisivät jo tuon vaaditun 60 minuuttia. Uskon että jumppatuokiot myös aktivoisivat lasten opiskelutehoa ja kykyä.

Jos sen sijaan jokaiseen päivään ympättäisiin tunnin mittainen liikuntasessio niin olisi ainakin toivottavaa, että lapsille annettaisiin joustoa lajinvalinnan suhteen. Monipuolinen lajitarjonta taas vaatinee koululta paljon panostusta ja aiheuttaa lisäkuluja.

Hallitusohjelman toteuttaminen on ehkä haaste koululle, mutta ihan hyvä sellainen. Tätä uudistusta toteutettaessa kannattaa kuitenkin olla hienovarainen, sillä jos liikunnasta tehdään koulussa päivittäistä pakkopullaa, voi hyvä ajatus liikunnan terveyttä edistävästä vaikutuksesta kääntyä itseään vastaan.

 

Olisinkohan aikoinaan lintsannut koulusta jos joka päivä olisi ollut pakollinen tunti polttopalloa?

Riina Laurila,

17.8.2015

 


 

Terveisiä Saxildhusetista

Saxildhusin konditoria perustettiin vuonna 1905 Koldingiin, Tanskaan. Sen perusti Bertram Knudsen. Konditoria tuli tunnetuksi hyvästä laadusta ja erinomaisesta palvelusta. Knudsenin slogan oli: ”Der er smø ´ret, der gør´ et”. –Ilmankos hänen leivonnaisensa ovat olleet herkullisia!

Legendaarisessa konditoriarakennuksessa on nykyään hotelli. Me –äidit ja tyttäret, kolmessa polvessa, –hurautimme tänne valkoiseen hotelliin valkoisella Volvolla.

-Ja viihdymme oikein hyvin.Saxildhus_ja_Volvo.jpeg

 

Riina Laurila,

17.7.2015

 


Akkuja lataamassa…

Kauan odotettu loma on alkanut. Jotenkin hassua kun ei oikeastaan ole pakko lähteä mihinkään eikä tehdä mitään. Olen tyttäreni kanssa kesämökillä. Täällä todella voi ladata akut loman jälkeisiä koitoksia varten. Ja mikä parasta! Täällä voi silti myös ladata tietokoneen akut. Enhän olisi muuten tätäkään juttua voinut kirjoittaa. Ja itse asiassa… Ajattelin tässä myös kirjoittaa pari esseetäkin.

 

Kukin lepää tavallaan…

 

Riina Laurila,

17.6.2015


Kasvun  ihme

Laitoin taimimultaa sinisiin Ikea-pusseihin. Tyttäreni laittoi multaan huhtikuussa neljä hernettä. Sen jälkeen jätimme pussin ulos oman onnensa nojaan. Kasvatusohjeen mukaan herneet pitäisi istuttaa vasta toukokuussa, joten olin aika varma että tämä yritys ei tuottaisi tulosta. Mutta enhän voinut estää lapsen kokeilunhalua…

Kuljetin multapussin autonperässä kesämökille. Kun olimme viemässä pussukkaa sopivaan aurinkoiseen paikkaan huomasimme mullassa neljä pientä tainta. -Vau! Herneet olivat itäneet!

Valtava riemu ja hyvä olo valtasi sekä minun että tyttäreni mielen. Neljä pientä tainta teki suuren vaikutuksen.

Tässä yksi kiva esimerkki siitä miten pienestä asiasta voi tulla suuri ilo. Elämän pieniä kohokohtia….

 

Riina Laurila,

17.5.2015

 


Mikä ihmeen mukavuusalue?

Menestyvän ihmisen pitää uskaltautua ulos omalta mukavuusalueelta. Näin kertovat useat hyvinvointioppaat. Väite pitää paikkaansa. Teeveen tuijottaminen, oluenjuonti ja sipsipussin ahmiminen päivätolkulla ei taatusti vie ihmistä eteenpäin kohti unelmiensa toteutumista…

Mutta vaaditaanko meiltä nykypäivän ihmisiltä jatkuvaa mukavuusalueen ylittämistä?

Pitääkö olla huippumalli haussa, joka asuu Miran miljoonakodissa, tekee puolen vuoden superdieetin ja käy äitien sotaa?

Jos kaikki tekisi niin kuin teeveessä kerrotaan, niin kuka kerkiäisi istumaan kotisohvalla sitä katsomassa?

 

Riina Laurila

17.4. 2015

 


 

Pieni punainen kirja

 

Pitkän ja pimeän talven jälkeen on ollut muutama aurinkoinen päivä. Olen hankkinut pihalle hiiligrillin ja puutarhakalusteetkin on jo kesää odottamassa. Jotenkin se aurinko aina yllättää. Vielä helmikuun alussa ajattelin että talvi jatkuu ikuisesti, mutta nyt se tuntuu jo taittuneen kevään puolelle. Tänään mitattiin terassini aurinkoisuus. Se on kaksi tuntia. Puoli kahdestatoista puoli kahteen. Aurinkoisella hetkellä keitin kahvit, menin istumaan aurinkoon ja selailin Arno Kotron toimittamaa ja Jarkko Martikaisen kuvittamaa kirjaa: ”Hyvän elämän sanat.” Tässä muutama poiminta kirjasta aurinkoisen kevään piristykseksi:

 

"Liiasta kiireestä pitää päästä eroon

  -ja vähän nopeasti!”

 -Vesa Papunen-

 

”Koskaan ei pääse perille,

jos aina juoksee sinne,

mihin kaikki muut.”

 -Maija Paavilainen-

 

”Jos olemme Jumalan lapsia,

velvollisuutemme on leikkiä.”

 -Torsti Lehtinen-

 

Pieni punainen opus sai hymyn huulilleni. Suosittelen tätä Minerva-kustannuksen kirjaa sinullekin.

Riina Laurila,

17.3.2015


Metsä katosi…

Olen erittäin onnekas kun asun ihan metsän siimeksessä. Olen sisätiloissa viihtyvää tyyppiä, mutta kun metsänpala on ihan tässä vieressä, niin pikku happihyppelylle tulee lähdettyä silloin tällöin. Tänään lähdin jälleen pitkästä aikaa pienelle metsäkävelylle. Mutta eipä siellä ollutkaan metsää enää…

Ajattelin hätäpäissäni että olikohan se Laina-myrsky vienyt meidän metsän vai onko Korson seudun huligaanit käyneet riehumassa? Järjestelmälliset puupinot kertoivat kuitenkin muuta. Jokin järkevä selitys tälle oli löydyttävä…

Aina luotettava Google antoi vastauksen. Kyse on ihan normaalista metsänhoidosta. Vantaan seurakuntien omistamassa metsässä hoidetaan pensaskerrosta. Harvennuksilla pyritään välttämään metsän yksipuolistuminen. Puiden poistolla metsä pyritään säilyttämään terveempänä ja monipuolisempana.

Kerkisin siis suotta huolestumaan että koko metsä hävitetään ja tilalle rakennetaan urbaaneja rakennelmia. Kivi putosi sydämeltä! Saan siis jatkossakin asua metsän keskellä –ja vielä hyvin hoidetun sellaisen.

Ja tämä olkoon tiedoksi kaikille maaseudulla asuville:

Vantaallakin on vielä vihreää kultaa….

Riina Laurila,

17.2.2015

 


20 vuotta Don Quijotea…

Aika hulppea fiilis! Patrice Bartin Don Quijote-baletti sai ensi-iltansa vuonna 1995. Tanssin silloin baletissa Kitrin ystävättärien roolissa. Matkan varrella on tullut plakkariin myös kaksi muuta baletin naispääosaa. Ja tässä vauhdikkaassa espanjan energiaa hehkuvassa baletissa olen tullut tanssineeksi myös monia erilaisia kuorotanssitehtäviä. Ihana toisen näytöksen mustalaiskohtaus on minulle erityisen rakas. Suurten tunteiden hetki. On ilo ja kunnia olla mukana tänäänkin.

Kun on käynyt pitkän taipaleen baletin ammattilaisena, oppii todella arvostamaan tätä siunattua ammattia. Tuntuu uskomattomalta, että olen esiintynyt samassa baletissa 21-vuotiaana -ja edelleen, tänään, 41-vuotis -syntymäpäivänäni.

Vaikka tämä työ on usein verta, hikeä ja kyyneleitä, on se myös tunteen paloa ja taikaa. Näyttämöllä arki unohtuu, arkenakin!

donquijote-0828_pienempi2.jpg

 

Vive la dance!

Riina Laurila,

17.1.2015


Paitsi Pasi, myös Onni asuu Porissa

 ”Porilaiset ovat huomattavasti muuta maata onnellisempaa porukkaa.” Näin todetaan Yle Uutisten artikkelissa 11.12. 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli tehnyt haastattelututkimuksen jossa ilmeni että Porin kaupungin asukkaat ovat kertoneet olevansa onnellisempia kuin muiden suurten kaupunkien asukkaat. Hieman yli puolet kyselyyn vastanneista porilaisista kertoi kokeneensa itsensä onnelliseksi viimeisen neljän viikon aikana. Koko maan väestöstä onnellisia oli alle puolet.

Tämä uutinen ilahdutti minua valtavasti! Vaikka olenkin asunut pääkaupunkiseudulla jo yli puolet elämästäni, tunnen itseni edelleen vahvasti porilaiseksi. Patasydänkin sykkii…. Nyt ymmärrän mistä tämä johtuu. Porilaiset ovat siis ihan OIKEASTI onnellista porukkaa.

Sillai kai!

 

Riina Laurila,

17.12.2014


Stressiä terasseista….

No johan on melkoinen meininki! Metro-lehti uutisoi tänään Helsingin rakennusviraston talviterassilaskuista. Helsinki aikoo laskuttaa mm. Lasipalatsilta 18 600 euron talvivuokraa käyttämättömästä terassista. Terassi kuuluisi kuulemma purkaa talveksi, jotta yrittäjät välttäisivät talvilaskun. Ajatus on muuten ihan järkevä, mutta erään terassiyrittäjän kertoman mukaan kaupungin viranomainen oli aikoinaan kehottanut rakentamaan terassit kiinteiksi rakennelmiksi.

Aika hupaisaa että ensin kaupungin rakennusvalvonta edellyttää kiinteitä rakennelmia, mutta yllättäen laskuttaa jos niitä ei pureta. Tuntuu aika epäreilulta että toinen viranomainen edellyttää tekemään jotain josta toinen sitten rankaisee muhkealla laskulla.

Tällainen toiminta herättää minussa hämmennystä. Minusta kaupungin pitäisi kaikin tavoin pyrkiä edistämään yrittäjyyttä. Tuntuu kohtuuttomalta että joutuu maksamaan laskuja ilman tuloja. Ainakin olisi ollut kohtuullista sopia talvikauden terassipurkuvaatimuksesta rakennusvaiheessa. Sadan teräspaalun purkaminen ei ole pikkujuttu.

Tuleekohan tästä jutusta muheva riita vai jotain muuta….

Talviterassiko?

 

Riina Laurila-Castrén,

17.11.2014


Passi piilossa, loma vaarassa - vai onko?img_6576.jpg

Suunnittelin lähteväni lasten kanssa syyslomamatkalle Tallinnaan. Yksi passeista oli kateissa. Matkasuunnitelmat menivät uusiksi. Lähdimmekin junalla Hämeenlinnaan.

Tallinnan reissua huonompi homma oli nopea matka. Kerkisimme syömään lasagnen ja munkin ravintolavaunussa matkan aikana – äiti nautti lasillisen valkoviiniä…

Sitten oltiinkin jo perillä. Hämeenlinnassa treffasin ystävättäreni lapsineen. Vierailimme porukalla Hämeen linnassa ja vankilamuseossa. Äidit hekumoivat ajatuksella vierailusta ravintola Piparkakkutalossa, kun pari lapsista oli suljettuna eristysselliin ja yksi roikkui kahleissa. Valitsimme kuitenkin tunnollisina naisina kahvit Museo Militariassa ja opastetun linnakierroksen.

Tyhjä kultaa kimalteleva toivomuskaivo ja kummituskissan jalanjäljet jäivät kaikkien mieleen. Suuri hälytyskello oli myös tarpeen esitellä, sillä linnassa väki lämmitti nuotiolla ja nukkui olkipatjoilla.

Historiakisaan ja arvontaan osallistuttiin. Taskuun jäi muistoksi pari tykinkuulaa ja ryövärin ropo.

Kiva reissu. Passitta. Suomi rules.

Riina Laurila-Castrén,

17.10.2014  


Lukutekniikkaa…

 

Aina puhutaan niistä opiskelu- ja lukutekniikoista. Itse en ole vielä vuosien opiskelun jälkeen keksinyt kuin yhden - lukea kirja. Lukunopeudestakin puhutaan paljon. Nopeuttakaan en ole juurikaan näiden seitsemän yliopisto-opiskeluvuoteni aikana saanut parannettua. Jos pidän yllä maksimaalista lukutahtiani, siis pohtivaa ja omaksuvaa lukutahtia, saan tunnissa luettua noin 30 sivua. Haastavan tekstin kohdalla tahti on tätäkin hitaampi.

Ja sitten vähän matematiikkaa… Minun lukutahdillani 300 sivun lukemiseen menee noin 10-11 tuntia . Seuraavan tentin sivumäärä on 1670 sivua. Kun luen kirjat kannesta kanteen, menee hankkeeseeni aikaa noin 50 tuntia eli täysi työviikko – jota työssäkäyvällä perheenäidillä ei ole.

Ymmärrän että kiinnostus erilaisiin tekniikoihin herää. Olisihan se mahtavaa että tuon ajan saisi puristettua tiukempaan. Mutta kun työn ja perheen ohessa opiskelen omalla tyylilläni, olen kehittänyt loistavia menetelmiä ajan löytämiseen. Bussi, leikkipuisto, biitsi, lastenhuone, työpaikan pukuhuone, käytävät…. Minun lukutekniikkani on ajanhallinta. Otan ajan sieltä mistä löydän. Toinen tekniikka – pyrin aina lukemaan sitä ainetta mikä eniten kiinnostaa. Siinä  auttaa akateeminen vapaus. Suhtaudun lukemiseen sekä viihteenä että hyödyllisenä toimintana. Minuun ainakin tämä asenne toimii….

 

Tässä pohdintani tänään. Tentti tulossa, siis lähden lukemaan – tällä kertaa sängyn pohjalle.

 

Riina Laurila-Castrén,

17.9.2014


Manse on Suomen San Sebastian

toni-ja-riina-tamperrada-2014.jpgvalkosipulisoppa_tamperrada-2014.jpeg

Eilen illalla Tampereen kauppahalli täyttyi valkotakeista. Kyseessä ei ollut lääkäripäivät vaan uusi, perinteeksi tarkoitettu herkkusuiden Tamperrada-tapahtuma. Ideana on nostaa tamperelaisten kokkien ja pirkanmaalaisen ruoan arvostusta sekä tunnettuutta. Esikuva Tamperradalle on Espanjan San Sebastianiassa - joka vuosi 20. tammikuuta vietettävä La Tamborrada -juhla. Kuinka ollakaan, Tampereesta tuli tämän juhlan suomalainen tapahtumapaikka….

Tunnelma kauppahallissa oli rento ja lupsakka. Ihania suun kokoisia ja vähän suurempiakin pinxtoja oli tarjolla kuudessatoista tarjoilupisteessä. Sisukkaasti maistoin kaikkia. Mieleeni jäi erityisesti tiristetty jättikatkarapu tomaattikeitolla, valkosipulisoppa ja Henriksin haukimureke.

Illansuussa käytiin tietenkin keskusteluja. Taustamusiikki jakoi mielipiteitä. Minulle siitä tuli mieleen sirkus. Ilmankos pidin siitä! Asiantunteva rotissööriklubin jäsen kertoi, että musiikki on virallista rotissöörimusiikkia, Sitä en tiennytkään että heillä on oma musiikkigenrekin. Yhtä kaikki, toiset pitivät musiikista, toiset eivät.

Mutta sen voin sanoa, musiikilla tai ilman, myös hyvä ruoka on taidetta. Olen vaikuttunut Tampereen seudun ravintolayrittäjien taidoista. Toinen toistaan taidokkaampia, maukkaampia ja näyttävämpiä paloja. Myös palvelu oli ystävällistä ja asiantuntevaa. Ja onhan nuo tamperelaiset muutenkin luonnostaan mukavia. Ensi kerralla vaan käytävät täyteen!

Tästä perinne? Tietenkin!

Riina Laurila-Castrén, 

17.8.2014

P.S Tamperrada-pintxtoja voi maistella 18.-22.8. Tampereen valikoiduissa kapakoissa ja äänestää omaa suosikkiaan.

www.tamperrada.fi


FORE!

 

Peleistä paras. Jokaisen pelatun 18 peliväylän jälkeen miettii, analysoi, länkyttää ja maanittellee mennyttä… Grippiä eli miten ihmeessä sitä mailaa nahkahanskalla puristaa, tai stanssia -  miten varpaanpäät ikinä saa samaan linjaan mailan lavan kanssa sohottamaan suoraan lipulle? Ja sitä svingiä, sitä vasta analysoidaankin! Jokaisen pelaajan pelissä ei yleensä ole muuta vikaa, kuin jokin YKSI pieni juttu. Se voi olla grippi, stanssi, huono draiverilyönti, aivan surkea puttipeli, kehnot chipit ja pitchit tai sitten unelmat valuvat hiekkaan katastrofitason bunkkerilyönnillä. Niin, paitsi jos sattui onnistumaan ja teki pelikierroksella mahtavasti hole-in-one –lyönnin. Silloin, Saharan hiekkaan häviäväksi hetkeksi mikään ei ole vialla. Kunnes jälleen seuraavalla kierroksella opetellaan alkeita…

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tai juuri siksi, golf on maailman mukavin ulkoilu- ja liikuntamuoto. On paljon hauskempaa lähteä kävelylle pallon ja mailakassin kanssa, kuin tuupata kahdeksan kilometriä lastenkärryjä nurmikolla – vaikka sekin oli joskus ihan kivaa – mutta mailat ja peliseura vievät aikuisella naisella kyllä voiton. On rentouttavaa ajatella muutaman tunnin ajan vain valkoista palloa ja vihreää luontoa.  Golf on mielentila. Kun peli sujuu niin kaikki sujuu. Golfinpeluussa mieli sekä lepää että kuohuu. Ja kun peliseurana on koko perhe, kuohunta, kiukuttelu ja onnistumiset jaetaan rakkaimpien kanssa.

Näin minun perheeni kesägolfit jatkunevat tulevinakin vuosina. FOOORE! – pallot katoavat lyönnin jäkeen ja muut pelaajat kyyristelevät huudon kuultuaan. Perhegolf on kivaa, voi aloittaa opettelun lasten myötä uudestaan. Kunnes, kohta, ihan pian – ehkä jo ensi vuonna – lapset opettavat minua…

Mutta parasta golfissa on se, että aina voi aloittaa alusta. Aina tulee uusi väylä ja uusi avaus. Uusi lyönti. Matti Nykäsen sanoin golfissa jokainen tsäänssi on mahdollisuus.

Riina Laurila-Castrén,

17.7.2014

 


 

Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen…

Huh hellettä! Saunassa on kuuma. Keravalla sataa lunta. Kaverilla Kreikassa on kylmää – Limoncelloa… Kaikilla on kesä!

Lähdin Poriin kesäloman viettoon. Pakkasin golfvaatteita, hellemekon ja aurinkorasvaa. Talvitamineet jätin kotiin. Näin se optimisti ajattelee.

Laitoin lapset golfkurssille. Nuorempi joutui menemään chippaustreenien ajaksi klubille lämmittelemään. Iltapäivä vietettiin kirpparilla etsien lapsille toppavaatteita huomiseen kurssipäivään. Onneksi Porissa on loistavat kirppikset! Käykää tutustumassa jos vierailette täälläpäin.

Mutta kesä on kivaa vaikka olisi kylmääkin. On se vaan hienoa että löytyy lämmintä päälle ja puita saunaan. Eikä luntakaan ole kuin Keravalla.

Nautinnollista juhannusviikkoa kaikille!  

Riina Laurila-Castrén,

17.6.2014


Luopumisen voima

 ”There´s no greater power than the power of goodye” - kertoo laulun sanat. Pitkäaikaiset kollegani Özen Erding, Petri Toivanen ja Henrik Burman kukitettiin eilen Peer Günt -balettinäytöksen päätteeksi Suomen Kansallisoopperan suurella näyttämöllä. Hieno päätös pitkälle tanssiuralle!

Olen nähnyt näitä juhlallisia hetkiä jo useita. Ne koskettavat aina yhtä paljon. Yksi sivu elämässä kääntyy ja ihminen aloittaa jotain uutta. Kun ystävä jää eläkkeelle, on myös minun luovuttava jostain. Balettikollegojen kanssa jaamme monet ilot, surut ja sattumukset. He ovat parhaita tukijoita ja kannustajia, neuvonantajia ja työpaikan ilmapiirin luojia. Nämä kolme ihmistä etenkin. He ovat merkinneet minulle paljon ja merkitsevät tulevaisuudessakin. Vaikka arkinen yhteytemme katkeaa ja emmekä kohtaa toisiamme enää jatkuvasti, yhteiset, yli kahdenkymmenen vuoden kokemukset elävät. Teistä jää pysyvä jälki sydämeeni.

On luovuttava saavuttaakseen jotain uutta. Madonnan sanojen tavoin koen aina käännekohdissa paitsi tietynlaista haikeutta, myös onnen tunnetta siitä ettei mikään pysy paikallaan, eikä jämähdä.  Balettitanssijan ammatista luopuminen tapahtuu usein nuorena. Koen iloa ja hyvää oloa, sillä tiedän, että nyt eläköityvät kollegani ovat matkalla kohti uutta elämää ja toisenlaisia kuvioita - myös toisenlaista identiteettiä. Vielä on elämä aikaa rakentaa jotain uutta ja mielenkiintoista.

Ja se viimeinen esitys. Suuri yleisö, kollegojen ympäröimänä estradilla, viimeistä kertaa - se on varmasti voimallinen ja herkkä hetki! The power of Good-bye!

 

Kiitos ja malja Özenille, Petelle ja Henkalle! Perässä tullaan.

 

Riina Laurila-Castrén,

17.5.2014


Mämmiä ja mielipiteitä…..

Lapsena elin mämmillä tammikuusta pääsiäiseen. Tänä vuonna olen kerinnyt syömään vasta pari tuokkosellista. Pääsiäisen pyhinä menee kolmas. Meillä minä saan syödä mämmini ihan itse. Perheessämme ei kukaan muu koske siihen pitkällä tikullakaan.  

Jakaakohan mikään muu perinneruoka yhtä paljon mielipiteitä kuin mämmi? Mieheni siteeraa mämmistä kieltäytyessään Jyrki Sukulaa: ”Mämmi kelpaa lähinnä puuveneen tilkitsemiseen.”

Myös Silvio Berlusconi lynkkasi Mämmin aikoinaan Suomessa vieraillessaan. Suomalaisen ruoan grand old man, Jaakko Kolmonen, kuuluu sen sijaan mämmin puolustajiin ja patistaa mielellään suomalaisia tämän terveellisen perinneherkun syöntiin.

Totta on, että paljon puhuttu perinneruoka on epämääräisen näköistä, mutta minusta se on herkku vertaansa vailla. Mämmi pitää ehdottomasti nauttia kuohukerman kanssa. Maito tai kevytkerma ei kelpaa mämmin kaveriksi. Mämmi on myös kätevä herkku. Ei tarvitse kuin lusikoida mämmi kippoon ja kaataa kermapurkista kastike perään. Nam!

Mämmiä on historiankirjojen mukaan alettu valmistamaan Varsinais-Suomessa 1700-luvulla. Mämmi on imellettyä ruispuuroa, joka valmistetaan ruismaltaasta ja ruisjauhosta. Ruoan alkuperä juontaa juurensa Persiaan, jossa se tunnettiin jo vuosisatoja sitten imellettynä viljapuurona.(Yle/Lahti/ Juha-Petri Koponen). Mämmiä on siis syöty pitkään ja toivottavasti tullaan syömään tulevaisuudessakin. Kiinnostavaa olisi saada tilastotietoa mämmin menekistä viime vuosikymmenien ajalta. Eli  syödäänkö mämmiä vähemmän kuin ennen? Minusta kaikki söivät mämmiä kun olin lapsi….  Nykyään se ei taida olla niin pop. Kävin viime viikolla myös mämmi-facebook-keskustelun. Melko paljon oli ystävissänikin Mämmi Manaajia…..

 

Kaikesta mämmimanauksesta huolimatta aion nauttia mämmiä tänäkin pääsiäisenä. Ilolla!

 

Kiirastorstaina, 17.4.2014,

Riina Laurila-Castrén

 

 


 

 

 Voisiko periytyvän kurjuuden katkaista?

Toimittaja Tanja Vasama kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa Glasgow´n Easterhouse –nimisestä asuinalueesta Skotlannissa. Tämä asuinalue on rakennettu 1950-luvulla helpottamaan Glasgow´n slummien asuntopulaa. Tähän lähiöön rakennettiin halpoja pienkerrostaloja ja rivitaloja, mutta 80 000 ihmiselle ei rakennettu palveluja, eikä ihmisille näin ollen järjestynyt töitäkään. Työttömyydestä ja toimettomuudesta muodostui alueella elämäntapa. Tämä kurjuus on periytynyt sukupolvelta toiselle.

Erityisen mielenkiintoista artikkelissa oli mielestäni tiivistelmä Glasgow-efektistä, jonka mukaan Glasgow´n alueen asukkaat kuolevat keskimäärin aiemmin kuin muut britit. Glasgow´ssa on myös enemmän sydäntauteja, syöpää, masentuneisuutta, alkoholi- ja huumeongelmia sekä itsemurhia kuin muualla Britanniassa. Kukaan ei tiedä tarkkaa syytä tähän. Tämä ilmiö on nimetty Glasgow-efektiksi. Ennenaikaisten kuolemien määrä oli Glasgow´ssa noin kolmasosan suurempi kuin verrokkipaikoissa Manchesterissa ja Liverpoolissa. Pelkkä köyhyys ei selitä tätä ilmiötä, sillä köyhien ja työttömien osuus väestöstä on ollut myös verrokkikaupungeissa pitkään lähes sama.

FARE -järjestön johtaja Rosemary Dickson toteaa artikkelissa, että Glasgow´n heikommat eliniänodotteet johtuvat yksinkertaisesti työn, toivon ja näköalojen puutteesta. Hänen mukaansa ihmiset on saatu vakuuttumaan siitä, että tämä on heidän osansa ja että poispääsyä ei ole. Aikuiset istuvat pubeissa ja nuoriso pyörii jengeissä. Miesten eliniänodote on Easterhousen ympäristössä vain 58 vuotta. Tilastot näyttävät huolestuttavilta.

Keskelle yksitoikkoista lähiötä on noussut FARE-järjestön värikäs toimitalo. Järjestöllä on palveluja vauvoista vanhuksiin. Erityisen huomion kohteena on nuoriso. FARE-järjestö myös työllistää tällä hetkellä noin nelisenkymmentä henkilöä.

Olen iloinen että hyväntekeväisyysjärjestöt kiinnittävät huomiota Easterhousen kaltaisiin kohteisiin. Asennekoulutuksella ja sivistyksellä voidaan saada paljon aikaan. Kurjuuden katkaisu voi olla pienestä kiinni. Suunnan voi kääntää jos tahtoo. Tarvitaan vain aktiivista työtä ja hyviä ideoita alueen kehittämiseksi. Tärkeintä on kiinnittää huomio uuteen sukupolveen. Nuorissa on tulevaisuus.

Mutta muuttuuko lähiö vai muuttaako muuttunut lähiönuori lähiöstä pois? Siinäpä kiinnostava kysymys. Valitettavan usein näin käy. Kurjat lähiöt pysyvät kurjina kun menestyjät muuttavatkin alueelta pois. Periytyvä kurjuus katkeaa juuri niin, että myös onnistujat jäävät paikkakunnalle ja levittävät positiivista asennetta ympäristöönsä.

Toivotan siis menestystä FARE –järjestölle! Auttakaa ihmisiä menestymään ja pitäkää menestyjät paikkakunnalla.

 

Make that change!

Riina Laurila-Castrén,

17.3.2013


Kodittomat koteihin Kalliossa…

Metro –lehti kertoi tänään tempauksesta, jossa Kallion seurakuntalaiset päättivät järjestää ”toisenlaisen hiihtoloman”. Hanke aloitettiin viime sunnuntaina. Hankkeen käynnistäjänä on toiminut Marjaana Toiviainen. Tempauksessa ihmisiä kutsutaan tarjoamaan kotonaan yösija asunnottomille ihmisille tai perheille viikoksi. Marjaana on saanut kasaan toistakymmentä vapaaehtoista antamaan majapaikan kotoaan. Toiviainen itse on ottanut kotiinsa romanialaisen pariskunnan, jonka hän tapasi kodittomien päiväkeskuksessa. Kokemus on hänen mukaansa tähän asti ollut positiivinen. Tehokkaat ihmiset jopa laittaneet hänen asuntonsa entistä ehompaan kuntoon.

Lehti kertoo myös, että tuoreen selvityksen mukaan asunnottomia maahanmuuttajia oli viime vuonna miltei 2000. Määrä on 28 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Maahanmuuttajien osuus kaikista kodittomista on noin neljännes. Ongelma keskittyy pääkaupunkiseudulle.

Marjaanan tempaus ja ajatus ”välittämisen yhteisöstä” on ihan reilun tuntuinen idea. Sen taustalla on varmasti paljon kauniita ajatuksia ja hyvää mieltä.

 

Mutta onko loman loppu liian karu juttu?

Riina Laurila-Castrén,

17.2.2014


Värillä on väliä…

 

Porissa - muuan asianajaja Laurila - sulatteli tuliterän SAAB 96:sen lukkoa tulitikuilla talvipakkasessa. Oli tarve saada uudenkarhea, veronanvihreä peltilehmä kiiruusti Satakunnan keskussairaalaan.  Kukaan ei ollut sairas.

 – ”Tilaa taksi”, huusi äitini maha pystyssä. Ei – uudella autolla piti asianajajan tietenkin vaimo kyyditä, taksi on tuhlausta. Noh, ovi aukesi ja yskien - kahdella sylinterillä kihnuttaen - SAAB pääsi kohteeseen. Minä synnyin 19 minuuttia myöhemmin - aamulla kello 7.49, tasan 40 vuotta sitten.

 P.S.

Autokauppias Kari Aaltonen - Arvo Aaltonen Oy:stä, sai myöhemmin asianajajalta reklamaation tai ainakin mutinaa…. Seuraava SAAB oli sitten valkoinen.

Riina Laurila-Castrén,

17.1.2014


 

 Tunteita ja tuoksuja

 

Joulu saapuu jälleen. Pipareineen, torttuineen, kinkkuineen ja kuusineen. Tuoksut tekevät joulun tunnelman. Minun jouluinen lempituoksuni on tuore joulukuusi. Myös kynttilällä on ihana ominaistuoksunsa, se symboloi rauhaa ja hiljaisuutta.

Tuoksuilla on erityisen vahva yhteys muistoihin ja tunteisiin. Tähän on biologinen selitys. Hajuaistilla on poikkeuksellinen hermorata. Muiden aistien viestit kulkevat monimutkaisempaa reittiä aivokuorelle, mutta hajusignaalit menevät suoraan hajukeskukseen. Aivojen hajukeskus on yhteydessä limbiseen järjestelmään. Limbinen järjestelmä  säätelee motivaatiota ja tunteita sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin. Siksi tuttu tuoksu voi viedä yhdessä nuuhkaisussa ajassa taaksepäin muistorikkaaseen hetkeen tai merkitykselliseen paikkaan. Ja näin tuoksu tuo myös joulun. Ainakin minulle.

 

….Sitä lipeäkalaa en tosin ole koskaan ymmärtänyt….

 

Riina Laurila-Castrén,

17.12. 2013

 


Nauru on vakava asia

Näin todettiin dokumentissa joka tuli tänään Yle teema –kanavalta. Dokumentissa haastateltiin neurobiologeja ja tutkijoita jotka ovat tehneet tutkimustyötä naurusta. Nauru ei tutkijoiden mukaan ole refleksi, vaan hermosolujen kompleksista toimintaa. Nauru aktivoituu useissa aivon alueissa eikä sitä voi kontrolloida tietoisesti.  Ja kaikki nauravat. Nauru on kiintoisa ja tärkeä tutkimuskohde. Naurun alkuperän ja mekanismien selvittäminen voi edesauttaa tehokkaiden mielialalääkkeiden kehittämistä ja parantaa näin ihmisten hyvinvointia. Nauru vähentää stressiä ja saattaa jopa estää tulehduksia sekä muita sairaustiloja. Nauru on merkittävä mekanismi paitsi biologisesti, myös sosiaalisesti ja filosofisesti.

Neurobiologi Jaak Panksepp on tutkinut rottien naurua ja leikkiä.  Hänen laboratoriostaan löytyy sekä iloisia että surullisia rottia. Myös rotat nauravat. Rotta nauraa kuulemma 50 hertsin taajuudella. Ihminen ei tätä kuule, mutta tutkimuslaboratoriossa se on kyetty selvittämään. Tutkijan mukaan enemmän nauravat rotat olivat terveempiä ja kärsivät vähemmän masennuksesta kuin surulliset, vähemmän nauravat rotat. Jaak Panksepp onkin sitä mieltä, että jos leikki ja nauru olisi turhaa, sitä ei olisi rakennettu meihin luontaisesti kuuluvaksi.

Naurututkijoiden tärkein työkalu on kutitus. Kutitus on alkukantaisin naurun aktivoija ja sitä voi käyttää tutkittaessa sekä ihmisiä että eläimiä. Mutta itseään ei voi kutittaa, toteaa dokumentissa etologi Jan Van Hoff.  Ihmisen hermosto ohittaa oman kutituksen. Kutitus on hauskaa vain jos kutittaja on tuttu. Siksi kutitustutkimuksissa on yleensä kutittajana koe-eläimelle tuttu hoitaja.

Nauru on emotionaalinen tartunta. Esim. naurujoogan idea perustuu naurun tarttumiseen. Naurua on vaikea teeskennellä, mutta jos muut ihmiset nauravat, on yleensä vaikeata pidätellä aitoa spontaania naurua. Nauru vähentää sekä yksilöllistä että yhteisöllistä tuskaa. Ja koska ihminen on äärisosiaalinen eläin, on ryhmänaurut loistava tapa vaikuttaa hyvinvointiin.

 

Eli nauruun kannattaa suhtautua vakavasti. Älkäämme siis koskaan asettako naurututkijoita naurunalaisiksi.

Riina Laurila-Castrén,

17.11.2013


 

Prokrastinaatio

 

Prokrastinaatio on sitä, että kirjoittelen tätä juttua sen sijaan että keskittyisin psykologian tehtävän tekemiseen. Eräällä ystävälläni prokrastinaatio ilmenee innokkaana pianonsoiton harjoitteluna tenttiä edeltävänä päivänä. Vetkuttelu on akateemisen vapauden kääntöpuoli. Anna-Mari Heikkilä on toiminut vuosia Helsingin yliopiston opintopsykologina ja on väitöskirjassaan tutkinut muun muassa opiskelijoiden motivaatiota. Heikkilän mukaan aikaansaamattomuus ja motivaatio-ongelmat ovat yksi merkittävimmistä syistä, miksi opiskelijat ottavat opintopsykologiin yhteyttä (Tiede-lehti 1/ 2011). 95 prosenttia ylipisto-opiskelijoista ilmoittaa jossain opiskelutilanteissa välttelevänsä tehtävän aloittamista ja noin puolet kokevat tämän häiritsevänä. Osuutta voi pitää suurena, sillä muusta väestöstä ilmiön tunnistaa vain noin viidennes.

Prokrastinaatio on tunneperäinen ongelma. Aloittamisen vaikeus korostuu luovassa kirjoitustyössä. Heikkilän mukaan kirjoittaminen on yksi ihmisen vaativimpia kognitiivisia prosesseja. Siksi jopa kaapin siivoaminen saattaa tuntua mieluisammalta kuin kirjoittamiseen ryhtyminen. Monet opiskelijat tuntevat ahdistusta siitä että tuleeko tekstistä riittävän hyvä ja kelpaako suoritus. Välttämiskäyttäytymisellä siirretään näitä tunteita syrjään. Valitettavasti tämä välttely vie kuitenkin aikaa, joka on pois varsinaisesta opintosuorituksesta. Siksi myös prokrastinaatiota kannattaa opetella hallitsemaan. Heikkilä suosittelee muun muassa pomodoro-tekniikkaa, jossa työnteko pilkotaan lyhyisiin noin 25 minuutin työrupeamiin, joiden välissä pidetään viiden minuutin tauko. On yleensä helpompaa suhtautua työn tekemiseen rennommin jos etenee asiassa pala kerrallaan ja asettaa itselleen sopivia etappeja. Tekniikka toimii paremmin kuin lykkääminen ja välttely. Lisäksi pienenkin palan eteenpäin vieminen vähentää stressiä vähitellen.

Itse kärsin mielestäni prokrastinaatiosta harvoin. Tämä johtunee siitä, että opiskelen päätoimisen työn, yrittäjyyden ja perheenäidin arjen rutiinien ohessa. Aikaa prokrastinaatiolle ei ole. Balettitanssijat ovat kuulemma myös keskimääräistä parempia ajanhallinnassa. Kun on harrastanut intensiivisesti jotain lajia nuoresta iästä saakka, on tottunut siihen että välttämättömän asiat, kuten koulutyö läksyineen pitää saada suoritetuksi keskimääräistä nopeammassa ajassa, sillä treenit nappaavat hevosen osan päivästä. Ajanhallinta on tällöin välttämätöntä.

Ja minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Sama ajanhallinnan tehokas hyödyntäminen on minun kohdallani jatkunut vielä aikuisopiskelijanakin. Myönnän toki, ettei minunkaan opinnoistani tulisi mitään ilman deadlineja. Tehtävät tulee kyllä tehdyksi, mutta yleensä viimeisenä palautuspäivänä. Prokrastinaatiota olen kokenut silloin kun tenttiin tai tehtävään on pitkä aika. Työskentely opintojen parissa on selvästi intensiivisempää ja tehokkaampaa lähempänä määräaikaa.

 

Ja deadline paukkuu nytkin…. Siksi päätän tämän juttuni tänään tähän.

 

 Riina Laurila-Castrén,

 17.10.2013


Omasta jutusta polttovoimaa…

Aloitimme Herbalife-tiimini kanssa tänään painonpudotushaasteryhmän Kulomäessä. Olemme saaneet kivan porukan naapurustosta kokoon ihan rohkeasti ovelta ovelle koputtamalla ja soittelemalla tutuille. Parasta tässä toiminnassa on se, miten innostus tarttuu ja rohkeus kasvaa ryhmän vetämisen ja ihmisille puhumisen myötä.

Vaikka Herbalife on miljoonabisnes, se voi olla myös yksittäisen pienyrittäjän ihan oma juttu. Minulle se oli tänään valtava innostuksen kohde. Somistaminen, ohjelman suunnittelu, siivous ja esiintymiseen valmistautuminen sujui kuin tanssi. Huomasin pohtivani touhuillessani miten paljon polttovoimaa saa kun on jostain asiasta innostunut. Vaikka touhuilin koko päivän, en väsähtänyt missään vaiheessa. Vatsassa oli sopiva määrä perhosia ja kivaa toimintaa tiedossa. Kun sitten kaiken päätteeksi ilta onnistui hyvin, niin  fiilis oli katossa.  

 

Hienoa että elämässä on tällaisia päiviä.

Riina Laurila-Castrén,

17.9.2013

 

 


Katin kontit

Näin pari viikkoa sitten bussipysäkillä ilmoituksen kadonneesta kissasta. Tänään hain lähikaupasta maitoa huomasin ilmoitustaululla kissan kuvan ja tekstin: ”Löytynyt tyttökissa”. Otin välittömästi löytäjän numeron talteen ja läksin ajelemaan bussipysäkille jossa muistin kissan katoamisilmoituksen olleen. Olin innoissani kun ajattelin että minulla on mahdollisuus toimia hyväntekijänä. Päästyäni perille pysäkille, huomasin ilmoituksen revenneen. Jännitin että onko puhelinnumero vielä löydettävissä… -Katin kontit! Ilmoituksesta oli enää puolet jäljellä ja numerotiedot puuttuivat. Onneksi kissakin taisi olla toinen kuin lähikaupan seinällä…

Toivottavasti molemmat löysivät takaisin kotiin.

 

Riina Laurila-Castrén,

17. 8. 2013 


Ongelmanratkaisua ja kesäloma-asennetta...

Nuorimmainen tyttäristäni on innostunut keräilemään maasta muovikuulia. Hupaisaa miten eksoottisista paikoista näitä kuulapyssyn panoksia löytyykään. Tänään niitä löytyi kaksikymmentäseitsemän kappaletta Lampaluodon kyläkaupan pihalta.

Kesämökille tultuamme kahdeskymmenesseitsemäs helmi päätyi takapenkin turvavyön sisään. Tyttäreni oli hiljainen eikä meinannut ensin tunnustaa tapahtunutta. Jännittäen reaktiotani hän lopulta kertoi että turvavyö ei toimi helmitukoksesta johtuen.

Tyttären riemuksi en kerännytkään pulttia vaan päätin kerätä helmen… Ensimmäinen työkaluni helmenkalastuksessa oli rautalangan pätkä. Se osoittautui liian taipuisaksi. Puutikulla helmi lähti liikkeelle, mutta totesin että puunpala saattaa pahimmillaan tukkia turvavyön helmeäkin pahemmin. Tikun jälkeen lähdin testaamaan taivutettua hiuspinniä ja pinsettejä. Suureksi ilokseni ja lasten riemuksi sain hiuspinnillä ohjattua helmen sopivaan kohtaan turvavyön nappulan alle johon pinsetit mahtuivat, ja -jippii! Helmi tuli kalastettua.

On se vaan hienoa kun on kesä, loma ja Rhonda Byrneä kesälukemistona.  Pienestä ”fibasta” seurasi mielenkiintoinen tuokio ongelmanratkaisun parissa. Onnistumiseen keskittyminen on tosiaan paljon parempi vaihtoehto kuin virheistä sättiminen.

Osaisinpa aina toimia samoin…

 

Riina Laurila-Castrén,

17.7.2013


Kisatunnelmia Riikasta

Nuorena naisena osallistuin moniin kansainvälisiin balettikilpailuihin. Kilpailukokemukseni pitävät sisällään sekä onnistumisia että stipluja. Molempia muistelen hymyssä suin. Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli samat perhoset vatsassani kun tänään on tanssijalupaus Pauliina Pakarisella. Pauliina Pakarinen on hyväksytty ainoana suomalaisena toiselle kierrokselle Riikan kansainväliseen balettikilpailuun. Huomenna selviää pääseekö hän finaaliin!

Tämä kilpailu on historiallinen tapahtuma. International Baltic Ballet Competition järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kisan tunnelmissa on aistittavissa kipinöintiä ja alkuinnostusta. Kilpailuilmapiiri vaikuttaa ensimmäisten päivien perusteella rennolta ja ystävälliseltä. Kilpakumppanit toivottelevat toisilleen onnea. Voinemme siis olla luottavaisin mielin että täällä kanssakilpailijoiden kärkkäreihin ei laiteta lasinsiruja…

 

Riina Laurila-Castrén, 

17.6.2013

 


Pietarin kirkon rakennusurakoitsijoista…

Kari Pekka Kinnunen oli minulle ensimmäinen kirkkoherra Korsossa, todellinen paimen. Uutta Kari Pekkaa ei Korson kirkkoherranvaaleissa ole haettu. Joku kuitenkin halusi hakea, ja Korsoon ryhdyttiin rakentamaan omaa Pietarin kirkkoa. Hallinnollis-teologinen saivartelu on ohi - kiitos Korkein hallinto-oikeus.

Kari Pekka Kinnunen, josta nyt ei ole puhe, opetti minulle, nykyään teologiaa opiskelevalle perheen äidille ja balettitanssijalle ainakin yhden asian. Ole hyvä.

Minulle Korson Pietarin kirkon herra on hyvä paimen. Paimen käyttää korviensa ja suunsa lukumäärää oikeassa suhteessa. Tietääkseen missä lauma on pitää käyttää korvia, niitä on usein kaksi. Ja sillä yhdellä suulla, taitava paimen kokoaa laumansa. Hyvä äänensävy on taitavan paimenen paras apu. Karismaattista paimenta seuraa kaltaisensa lauma.

Korsolaiset ansaitsevat ja tarvitsevat hyvän paimenen. Parus major, heimosi ja sukusi – laulakaa parvena sillä meillä seurakuntalaisilla on vielä yksi uusi mahdollisuus valita kirkkoherra, Korson Pietarin kirkon gryndarin vaihtoehdoksi.

Vaihtoehdon tulee olla innovatiivinen, ihmisläheinen – mutta samalla muutostarpeita ymmärtävä – todellinen tavallisen ihmisen paimen. Kevään taitava tiainen.

Riina Laurila-Castrén,

17.5.2013


Kutsumusammatissa

Kansallisbaletti oli tänään vanhainkotikiertueella. Esiinnymme kahdessa espoolaisessa vanhainkodissa kymmenen tanssijan ryhmällä. Ohjelmistossa oli sekä klassista balettia että nykytanssinumeroita. Mukaan mahtui myös Aapo Siikalan ja Marjaterttu Willmanin hieno improvisaatio. Minä opetin vanhainkotien asukkaille baletin perusasennot ja tanssimme pätkän Joutsenlammesta – istuen!

Nuoren tanssijakollegani Vilma Hyrkkään silmäkulmaan nousi kyynel, kun vanhus yhtyi joutsenen siipien liikkeeseen hänen tanssiessaan Kuolevaa Joutsenta. Esityksen päätteeksi nautimme kahvit ja 100-vuotissyntymäpäiville leivottua rahkapiirakkaa. Näistä hetkistä olen kiitollinen.

 – Baletti saa koskettaa!

Riina Laurila-Castrén,

17.4.2013


Bussikuskit yllättävät!

Pari viikkoa sitten istuin bussissa matkalla Kulomäestä Helsinkiin. Matkani puolivälin tienoilla bussi jäi pysäkille ja väki ohjattiin ulos.  Minäkin marssin pois bussista kiltisti muiden mukana. Takana odotti toinen bussi johon matkustajat siirtyivät. Bussi jolla jatkoimme matkaamme oli kylmä ja ovi kenkkuili jokaisella pysäkillä. Kuskikin oli selvästi kireällä päällä bussin kanssa taistellessaan. Pääsimme kuitenkin lopulta perille Helsingin rautatientorille.

 Viime perjantain Metro-lehti uutisoi tapauksesta jossa bussikuski poistui ajovuorosta jättäen bussin matkustajineen seisomaan pysäkille avaimet virtalukossa. ”Minä lähden nyt kotiin” –oli kuljettaja todennut lähtiessään kantamatta sen enempää huolta vaihtokuskin myöhästymisestä.

Ovatko bussikuskit palveluammatissa? Rikkinäisessä bussissa matkustaminen olisi ollut mielestäni siedettävämpää jos matkustajille olisi kerrottu bussivaihdon syy. Entä miltä mahtoi tuntua kuljettajasta kun huomasi laiminlyöntinsä ylittäneen uutiskynnyksen? Kieliongelmat ja vaativat työajat saattavat vaikuttaa kuljettajien palvelumotivaatioon. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kuljettajilta tulisi edellyttää parempaa palvelua.  Matkaan liittyvistä asioista tai muutoksista tiedottaminen on ensimmäinen askel.  Tervehtiminen on toinen.  Tarvittaessa hymy riittää. Tämä pätee kuskin ohella myös matkustajiin. Pienillä eleillä tehdään suuria asioita.

Asiallinen kommunikointi on lähimmäisen kunnioittamista.  Kiitos kaikille puhuville ja hymyileville bussikuskeille. Te teette arjesta ylevämmän!

Riina Laurila-Castrén,

17.3.2013

 


Karkkilakko paaston kunniaksi

 

Elämme kristillisen paaston aikaa. Keskustelin  laskiaisena 10-vuotiaan tyttäreni kanssa paaston ajatuksesta. Tyttäreni sanoi että vain ortodoksit paastoavat. Hänen luokkakaverinsa on kuulemma ortodoksi ja he olivat puhuneet aiheesta. Kerroin lapselleni että paasto kuuluu myös meidän evankelis-luterilaisten kristittyjen kirkkovuoteen, mutta meillä ei ole tapana tuoda sitä arjessamme esiin. Keskustelu herätti minussa tahdon tehdä asialle jotain. Pistin tikun ristiin ja tein paastolupauksen. Ryhdyin karkkilakkoon!

Paastoaminen ei mielestäni ole terveyden kannalta olennaista. Itsensä kurittamista tärkeämpää on oppia säännölliset elämäntavat ja oppia nauttimaan elämän pienistä herkuista kohtuudella. Neljänkymmenen päivän paastossa on sen sijaan hengellinen ulottuvuus. Kun testaa itseään luopumalla jostain ei-välttämättömästä nautinnosta Jumalan kunniaksi, voi kohdata hengellisyyden arjen keskellä. Karkkihyllyjen vieressä voi hiljentyä hetkeksi ja pysähtyä ajattelemaan elämää syvällisemmin. Neljänkymmenen päivän aikana tapahtuu näin muutosta ja kasvua.

Paastoaminen on myös lähetystyötä. Kun kieltäydyn namuista ja kerron paastostani, tuon samalla esiin oman kristillisen uskoni. Siitä puhuminen on vaikeaa ja ajaa ihmiset usein törmäyskurssille. Puhe on kuitenkin tärkeää, sillä uskon lahja on tarkoitettu jaettavaksi.

Näillä sanoilla toivotan hyvää paastonaikaa kaikille kristityille. Niin ortodokseille kuin meille ”perusluterilaisillekin”.  

Riina Laurila-Castrén,

17.2.2013


Joutsenlampi

 

Rakastan Joutsenlampea. Olen nähnyt Joutsenlammesta monia erilaisia versioita ympäri maailmaa ja tanssinut itse kolmessa eri koreografiassa kolmella eri vuosikymmenellä.

Tänään, syntymäpäivänäni, istuin Suomen Kansallisbaletissa katsomon puolella opiskelemassa kuningattaren roolia ja muistelin miten tämä baletti vei sydämeni jo lapsena. Se tapahtui vuonna 1983 Mariinski-teatterissa, josta silloin käytettiin nimeä Kirov.

Tsaikovskin nerous loi teoksen joka tuo tähän hetkeen koko elämän kirjon. Joutsenlammen jumalainen musiikki ja etenkin neljännen näytöksen fortissimot räjäyttävät tajunnan. Tämä on musiikkia joka on tehty tulkittavaksi baletin keinon, ihmiskehon liikkeellä. Baletti on taidetta joka käyttää teatterin keinoja, mutta liikkeen ja musiikin yhdistelmänä se on teatteritaidetta primitiivisempää. Juuri siinä on sen salaisuus.

Joutsenlammessa kaikki on mahdollista. Unelmien prinssi ratsastaa valkealla hevosella ja jokaisen ihmisen unelma täydellisestä rakkaudesta on käsin kosketettavissa.  Myös täydellinen pahuus näyttäytyy psykopaattisen velho Rothbartin hahmossa, joka onnistuu tuhoamaan tämän rakkauden, melkein. Joutsenlammessa on aidon Hollywood-draaman ainekset, mutta sen lumoa ei voi tallentaa valkokankaalle.

 

Se täytyy kokea.

 

 Riina Laurila-Castrén,

17.1.2013


Neljä päivää maailmanloppuun….

 

Maailmanloppua on taidettu ennustaa maailman synnystä asti. Tällä hetkellä on tapetilla Maya-kalenterin loppumisen ajankohtaan sijoittuva myytti maailmanlopusta. Mayakalenterin pitkän laskun kierroksen on sanottu päättyvän 21.12.2012. Hurjimmat kauhuskenaariot pelottelevat sen olevan maailmanloppu. Maailmanloppu onkin aina ollut suosittu teema erityisesti länsimaisen kulttuurin edustajien keskuudessa. Martti Lutherkin julkaisi uskaliaat teesinsä varmana maailman loppumisesta omana aikanaan tai lähitulevaisuudessa.

 Löysin netistä nopealla katsauksella yli sataviisikymmentä historiaan sijoittuvaa maailmanlopun ennustetta ja jokusen tulevankin. Jos Maya-maailmanloppu ei tulekaan, voimme jatkaa odottamista. Uusia päivämääriä syntyy kuin sieniä sateella. Seuraavaksi voimme jännittää  osuuko esimerkiksi Isaac Newtonin Raamatun perusteella tekemät päätelmät paikkansa. Newtonin mukaan maailmanloppu tulee vuonna 2060.

 Mayojen oman uskomuksen mukaan kalenterin päättymisajankohta on kuitenkin uuden syklin alku, eikä suinkaan maailmanloppu. Näin lohduttaa meitä Latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti Harri Kettunen jonkin aikaa sitten MTV3:selle antamassaan haastattelussa. Mayakulttuuri onkin ollut perinteisesti kiinnostuneempi maailman jatkumisesta kuin loppumisesta. Ehkä meidän länsimaalaistenkin pitäisi siis ottaa mallia Mayoista ja keskittyä enemmän uuden alkuun kuin vanhan loppuun.

 

Joka tapauksessa…. Neljän päivän päästä se selviää! Jos juhlimme joulua tänä vuonna, juhlikaamme sitä uuden maailmanajan alkuna! ....Taas...!

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.12.2012


Taito-Finlandia

 

Ihanaa että iltauutisissa on välillä positiivisiakin juttuja! Eilen illalla uutiskynnyksen ylitti kitaranvalmistaja Juha Ruokankaalle myönnetty Taito-Finladia –palkinto. Olen pahoilla mielin seurannut tiedotusta jatkuvasti esillä olevista työntekijöiden irtisanomisista ja yritysten alamäki -uutisista. Sen sijaan menestyneistä pienyrittäjistä puhutaan harvoin. Käsityö ja soitinten valmistaminen on intohimolla tehtävää työtä. Tekijät saavat arvostusta huippumuusikoilta ja nauttivat varmasti myös itse työn tekemisestä. Aikaisemmin en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota tähtimuusikoiden kitaravalintoihin. Jatkossa pidän silmäni auki! Nyt tiedän että ainakin Uriah Heepin Mick Box ja Twisted Sistersin JJ French soittavat janakkalalaisilla soittimilla. Coool…

Hyvä Suomi!

Riina Laurila-Castrén,

17.11.2012


Nyt ruotuun!

Tämä sanonta tarkoittaa nykypäivän arkikielessä ryhdistäytymistä. Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoissa on myös seikkaillut muuan ruotiukko Hiski Piskinen. Kirkkohistorian opinnot avasivat minulle sanan historiallisen merkityksen. Ruotu on ollut kirkollinen köyhien auttamismuoto. Entisaikoina talot jaettiin ruotuihin ja alueen köyhät jaettiin talojen hoidettavaksi kukin oman ruotunsa alaiseksi. Ruotu-ukko oli siis eräänlainen renki joka teki talossa taloustöitä, mutta ei varsinaisesti ollut velvoitettu niiden tekemiseen. Hänet oli pantu ”ruotuun” eli talon elätettäväksi köyhyydestä tai vaikkapa työkyvyttömyydestä johtuen. Moni entisaikojen orpopoika saattoi siis olla koiramäkeläinen ruotiukko jo nuorena.

Mielenkiintoista. Kiitos Mauri että sivistit minua!

Riina Laurila-Castrén,

17.10.2012


Ponnistelua

 

Metro-lehti raportoi tänään ilkivallasta Helsingin Puotilassa sunnuntain vastaisena yönä. Useita autoja oli käännetty kyljelleen parkkipaikoilla. ”Siinä on varmaan ollut joku porukka asialla” -totesi tapahtumapaikan läheisen taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Petteri Saarni.

 

Auton kääntäminen kyljelleen vaatii lihastyötä ja yhteistoimintaa. Oli teko sitten yllättäen keksitty tai yhdessä harkiten suunniteltu, on se joka tapauksessa ollut voimaa ja ahkeruutta vaativa ponnistus. Miksi ihmeessä kiusanteko motivoi ihmisiä suuriin voimankoitoksiin?  Psykologiassa motivaatiolla tarkoitetaan käyttövoimaa, halua joka on kaikkien eliöiden toiminnan syynä. Motivaatioteoriat pyrkivät selvittämään miksi eliöt toimivat siten kuin ne toimivat.

 

Tämä autonkaatajaporukka on kaikesta päätellen saanut voimaa ryhmästä ja autojen kaataminen on ollut myös palkitsevaa, sillä työn tulos on heti nähtävissä.  Tyypillisesti ihmistä motivoi sekä ryhmähenki että toiminnan tulos…

 

Mitä kaikkea hyödyllistä tämä jengi saisikaan aikaan? Voimaa löytyy! Puuttuu vain järki ja hyvä tahto.

Riina Laurila-Castrén,

17.9.2012

 


Kulutuskulttuurista…

 

En boikotoi Hennes&Mauritzia tai Ikeaa. Minusta on ihanaa että vaatteita, huonekaluja ja muuta kulutustavaraa voi ostaa huokeaan hintaan. Välillä kuitenkin väkisin nousee mieleen muutama kysymys. Kuinka paljon krääsää tähän maailmaan ihan oikeasti mahtuu, mihin on katoamassa käsillä tekemisen arvostus ja miten kiihtyvä kulutuskulttuuri vaikuttaa seuraavaan sukupolveen?

 

Ostin jokin aika sitten H&M:sta kudotun villapipon kolmella eurolla. Tai siis kaksi, kun ne oli niin halpoja.  Heräsin siinä ohessa ajattelemaan, että jos lähtisin itse kutomaan tuota pipoa, saisin pipon hinnalla juuri ja juuri pelkät langat. Entä jos teettäisin pipon? Alimmat tuntipalkat Suomessa on noin 10 euroa tunti. Nopea kutoja tekee pipon ehkä viidessä tunnissa. Kun pipon hintaan laskee vielä työntekijän sivukulut ja kaupankäynnin menot, olisi pipon hinnaksi laskettava vähintään 70 euroa. Entä puukäsityö?  Ostin taannoin Ikean pienen sohvapöydän vähän alle viidellä eurolla, tai siis kaksi kun ne oli niin halpoja. Pöydän myyntihinnalla tuskin saisi edes  rakennusmateriaaleja puusepälle. On todettava, että jos halpis-shoppailun sijasta olisin teettänyt nämä tuotteet käsityönä, olisin taatusti hankkinut vain yhden pipon ja pöydän ja käyttänyt ne loppuun. Jätettä olisi syntynyt vähemmän ja kaksi ihmistä olisi saanut palkan mielenkiintoisesta työstä. 

 

Eräs ompelutaitoinen ystäväni kertoi haaveilevansa oman ”nalletalon” perustamisesta. Hänestä olisi kivaa korjata lasten rakkaita pehmoleluja ja tuottaa hyvää mieltä sekä itselle että muille. Elinkeinoa tuosta ei kuitenkaan kannata ajatella. Lelun korjaamistyö on kalliimpaa kuin uusi lelu ja lapset saavat leluja ja etenkin nalleja nykyään niin paljon että harvoin yhtä nallea jaksetaan edes hoivata rikkoutumiseen saakka. Muodin mukana vaihtelee myös lasten leluvalikoimat. On Braziä, Hello Kittyä ja  Angry Birdsiä. Kun toisesta tulee hitti niin edellinen lelu joutaa kaatopaikalle. Tuotteen myynti nousee tärkeämmäksi kuin kulutus.

 

Entä heijastuuko kulutuksen lyhytjänteisyys myös ihmisten ajatusmaailmaan? Leikki on lapsen työ. Leikin kautta lapsi omaksuu ympäröivän kulttuurin mallit ja koodikielen. Jos uuden tavaran hankkiminen on tärkeämpää kuin siitä huolehtiminen, niin miten lapsi oppii sitoutumaan? Jos tavara on halpaa ja sitä on paljon, myös sen arvostus vähenee. Kaikkea pitää saada vaikka ei oikeasti tarvitsisi. Pahinta on lasten kilpavarustelu johon valitettavan moni aikuinenkin lähtee mukaan. Tämä ei paranna lasten välisiä suhteita vaan tekee lasten elämästä entistä vaativampaa, sillä lasten on pysyttävä ajan ”trendeissä” mukana pitääkseen asemansa vertaisryhmässä. Voisimmeko me vanhemmat vaikuttaa tähän? Pystymmekö päästämään lapsemme kulutuksen oravanpyörästä?

 

Onko sittenkin vähemmän enemmän? 

Riina Laurila-Castrén,

17.8.2012


Jazzia, kirkkomusiikkia ja SuomiAreenaa…

 

Pori sykkii taas! Heinäkuussa kelpaa lomailla Porissa. Tarjontaa on lastenmusiikista perinteisen jazzmusiikin kautta yleisölle avoimiin keskustelutilaisuuksiin ja kirkkomusiikkiin. Pori Jazz on ollut vuoden kohokohta minulle pikkutytöstä lähtien ja edelleen viihdyn Porissa ”jazzareitten” aikaan. Pori Jazz on yksi Euroopan suurimmista jazzmusiikkifestivaaleista. Sen järjestäjä on Pori Jazz 66-yhdistys ja se on nimensä mukaisesti toiminut vuodesta 1966 lähtien. On ollut mielenkiintoista seurata miten festivaali on kehittynyt ja muuttanut muotoaan vuosien varrella. Laadukkaan jazz ja pop-musiikin lisäksi  tänä vuonna jo kahdeksatta kertaa järjestettävä Jazz Kids Festival tuo oman piristyksensä heinäkuun hulinoihin ja houkuttelee Poriin myös lapsiperheitä.

 Pori Jazzin kylkeen on vuodesta 2006 liittynyt SuomiAreena tapahtuma. SuomiAreena on Suomen suurin poliittinen keskustelutapahtuma. SuomiAreenan järjestävät MTV3 ja Porin kaupunki yhdessä. Mielenkiintoisista yhteiskunnallisista aiheista keskustellaan puistoissa, teatterissa, jazzkadulla ja kahviloissa. Näin Pori sekä puhuu että soi!

 Myös Kirkkopuistossa Soi jo viidettätoista vuotta! Jotta Porin festaritarjonta olisi täydellinen heinäkuun kahtena viimeisenä viikkona, on Jazzariviikolla tarjolla myös kirkkomusiikkia.

Joka vuosi heinäkuussa pikkukaupunki muuttuu vilkkaaksi kesäkaupungiksi ja myös paikallinen väki lähtee liikkeelle.  Lapsuusaikanani jazzareille tuli tuttavat ympäri Suomea.  Jameja pidettiin kotona, pihalla ja puistoissa. Jotkut porilaiset tosin lähtivät myös hulinaa karkuun. Yhtä kaikki, Pori Jazz on lähes viidenkymmenen vuoden historiansa aikana paisunut pienestä bänditapahtumasta valtavaksi festivaaliksi joka piristää porilaista liike-elämää, kulttuuria ja sosiaalista kanssakäymistä. Kuten perheessämme takavuosina ollut vaihto-oppilaamme totesi:

 

Jazzi on kivaa!

Riina Laurila-Castrén,

17. 7. 2012


Elämä voi muuttua…

 

Eräällä espoolaismiehellä oli yt-neuvottelut takana ja työttömyys edessä. Tunnelmat olivat apeat ja tulevaisuus epävarma. Yllättäen Viking Loton arvontakone sylki putkeen samat numerot kuin tällä miehellä oli kupongissaan. Tilille napsahti 1,2 miljoonaa euroa! Mies kertoi että vierailu entisen työpaikan henkilöstöosastolla ja neuvottelut eropaketin yksityiskohdista sujui uunituoreelta miljonääriltä varsin rennosti.

Miehen entiset työkaveritkin totesivat että nyt meni voitto oikeaan osoitteeseen!

 

Olen seurannut uutisista Nokian irtisanomisia ja pohtinut kuinka monen suomalaisen elämä on tällä hetkellä tienhaarassa. Tämä lottovoittouutinen on toki harvinainen tapaus, mutta esimerkki siitä, että ikävässäkin tilanteessa kannattaa pitää yllä toivoa. Työpaikan menetys on kriisi mutta myös mahdollisuus. Toivotan voimaa kaikille jotka nyt etsivät elämäänsä uutta suuntaa. Pitäkää mielessä vanha viisaus:

Synkimmässäkin pilvessä on aina kultareuna!

 

Riina Laurila-Castrén

17. 6. 2012 


Helatorstain vietosta

 

Tänään vietetään helatorstaita. Helatorstai on toiselta nimeltään ”Kristuksen taivaaseen astumisen päivä.” Apostolien teot sekä Markuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat Jeesuksen nousseen taivaaseen tasan neljäkymmentä päivää pääsiäisen jälkeen. Näiden neljänkymmenen päivän aikana Jeesus kulki maan päällä ylösnousemusruumiissaan. Helatorstaina hän siirtyi ikuiseen kirkkauteen.

 

Sana hela juontaa ruotsin kielestä helg, pyhä. Helatorstain viettoon on perinteisesti liitetty myös pakanallisia uskomuksia. Koska helatorstai ajoittuu kylvökauden alkuun, on  entisaikoina sytytetty helatorstain aattona kokkoja eli helavalkeita. Karjaa ajettiin tulien läpi laitumille karjatautien ehkäisemiseksi ja pelloilla kuljettiin anomassa jumalilta hyvää satoa. Myös lemmentaikojen tekeminen on kuulunut helatorstain ajan perinteisiin. Nuoriso juhli helajuhlissa ja tanssi kokoilla.  

 

Nykyään helatorstai on monille vain hassu vapaapäivä keskellä arkea. Teollistunut kulttuurimme jopa ajoi jossain vaiheessa tämän arkipyhän pois omalta paikaltaan. ”Kristuksen taivaaseen astumisen päivää” vietettiin vuosina 1973-1991 helatorstaita edeltävän viikon lauantaina. Onneksi tämä muutos kuitenkin peruttiin. Ei ole sattumaa että helatorstai on aina torstaisin, sillä neljäkymmentä päivää pääsiäissunnuntain jälkeen ajoittuu tuohon viikonpäivään. Olen iloinen että maallistumisesta huolimatta vielä tänäkin päivänä voidaan palata johonkin vanhaan. Ei ole tarkoituksenmukaista että perinteiset pyhäpäivät unohdetaan ja keskitytään vain tehokkuuden lisäämiseen. Pieni hengähdystauko keskellä viikkoa virkistää mieltä ja toivon sen myös  herättävän meissä ihmisissä kosketuksen Pyhään.

 

Pyhä tekee hyvää. Toivotan siis kaikille Hyvää Pyhää!

Riina Laurila-Castrén,

17.5. 2012

 


Karppauksesta skarppaukseen

 

Nykypäivän muoti-ilmiö on karppaus. Olenkin jo pitkään pohtinut että milloin pikaruokalat keksivät alkaa markkinoimaan karppaajien aterioita. Hesburger sen jo hoksasikin. Ulkomainoksissa komeilee ”karppurilainen” ja ”karppaajan hampurilainen” eli salaatti pihvillä. Karppaus-intoilu on mielestäni positiivinen ilmiö. Ihmiset ovat heränneet pohtimaan ruokailutottumuksiaan ja välittämään terveydestään. Ylipaino on yhä yleistyvä ongelma ja suuri terveysriski. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puskan mukaan lihavuuden ehkäisy ja torjunta väestön liikuntaa edistämällä ja sekä varsinkin nuorten ruoka- ja juomatottumuksia kehittämällä on kansanterveyden keskeisiä haasteita. (YLE tiede, THL 15.1. 2011).

Karppausvillitys on herättänyt monitasoista keskustelua. Tv-uutisissa oli jokin aika sitten myös puhetta karppaamisen ympäristövaikutuksista lihansyönnin lisäämisen näkökulmasta. Itse en usko karppaamisen juurikaan lisäävän lihan kulutusta, sillä karppaamisessa on kysymys vaalean leivän, pastan ja muiden hiilihydraattipitoisten ruokien syönnin vähentämisestä. Toki positiivinen suhtautuminen proteiinipitoiseen ruokavalioon vaikuttaa väistämättä lihan suosion kasvuun, mutta lihaa länsimaissa syödään karppaamattakin. Ennemminkin kysymys on kasvisten lisäämisestä ruokavalioon, mitä voidaan pitää positiivisena asiana sekä terveyden että ympäristön näkökulmasta.

Mutta liika on liikaa karppaamisessakin. Kaikenlainen ylilyönti terveysasioissa aiheuttaa mielestäni enemmän haittaa elimistölle lisääntyvän stressin muodossa kuin parempaa hyvinvointia. Myös ”terveys-terminologiaa” tulisi muuttaa radikaalisti. Termit kuten ”dieetti”, ”karppaus”ja ”kehonpuhdistus” tuovat mieleen lähinnä väliaikaisen villityksen, eivätkä motivoi ihmisiä pysyvään elämänmuutokseen. Siksi sanoisinkin että pieni ”skarppaaminen” ravintoasioissa tehoaa megavillityksiä paremmin. Terveiden elämäntapojen tulisi olla ihmisille luonnollinen osa elämää. Hyvät elämäntavat omaksutaan parhaimmillaan kodin perintönä. Jos näin ei ole, voi jokainen parantaa niitä harjoittelemalla. Mutta yksi asia on selvä:

Terveys ei ole muoti!

Riina Laurila-Castrén,

17.4. 2012

 


Tavoitteiden asettamisesta…

 

Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvän olon edellytys on se, että antaa säännöllisesti itselleen sekä keppiä että porkkanaa. Kepin antaminen ei tarkoita itsensä piiskaamista, vaan sitä että hyväksyy ettei elämä ole aina ole mukavaa. Olen kuullut käytettävän termiä ”mukavuusalue”, tarkoittamaan juuri tätä asiaa. Mutta miten korkealle tavoitteita voi ja kannattaa asettaa? Olen huomannut että tavoitteen asettaminen, määrätietoinen työskentely ja lopulta tavoitteen saavuttaminen antaa onnistumisen iloa ja hyvää mieltä. Porkkana voi olla tentti, esitys, opetustunti tai joku muu paneutumista vaativa asia. Tavoitteet tulisi kuitenkin kyetä aina asettamaan sille tasolle, että ”kilvoittelu” tuo energiaa elämään liiallisen stressin sijaan.

 

Tunnollisuus ja suvaitsevaisuus itseään kohtaan eivät aina sovi samaan pakettiin. Seurakuntaneuvoston kokouksessa käytiin mielenkiintoinen keskustelu seurakunnan työntekijöiden pelisäännöistä. Ainakin kirkon työntekijöiden piirissä on aistittavissa taipumus ylittää jaksamisen rajat.  Kun on tahto tehdä hyvää, ei välttämättä huomaa kuunnella omia tarpeitaan ja pysähtyä silloin kun on tarvis. Nykypäivän ”hektisessä” maailmassa turhan usein käy niin, että työikäiset lepäävät vain sairaslomalla. Suoriutumisen paineet ovat kovat eikä kerta kaikkiaan vain ehditä kuuntelemaan omia tarpeita.

 

On myönnettävä etten itse läheskään aina kykene toteuttamaan täydellistä tasapainoa omassa elämässäni. Monesti huomaan ”suhaavani tukka putkella” tehtävästä toiseen.  Innostuksen ajamana energiaa yleensä tuntuu riittävän, mutta toisinaan stressi tuntuu pukkaavan pintaan siitä huolimatta. Mutta toisinaan koen onneksi oivalluksiakin! Kun osaa nauttia onnistumisista ja harrastaa säännöllisesti myös suvaitsevaisuutta itseään kohtaan, on elämä elämisen makuista. Menestys ei vanhan sananparren mukaan ole asema johon päädytään vaan tapa matkustaa…

 

 

Elämä on matka johon kuuluu ylämäet, alamäet ja tasamaasto.

Riina Laurila-Castrén,

17. 3. 2012

 


Mieli, tajunta, järki ja sielu…

 

 

Lähdin huvikseni erittelemään näitä alati kiinnostavia termejä. Mielenfilosofia pitää sisällään näkemyksen, jonka mukaan sielu ja ruumis ovat erillisiä ja henkiset ilmiöt ovat ei-fysikaalisia. Todellisuuden kaksijakoisesta käsityksestä käytetään nimitystä dualismi. Länsimaisessa filosofiassa dualismin ensimmäisiä edustajia olivat Platon ja Aristoteles. Heidän mukaansa järkeä  ei voinut identifioida samaksi kuin ruumis, eikä myöskään selittää sen kautta.  Myöhemmin tunnetuimmaksi dualistiseksi ajattelumalliksi on noussut René Descartesin edustama kartesiolainen dualismi. Descartes liitti tietoisuuden ja itsetajunnan mieleen, mutta erotti nämä aivoista, joita hän piti järjen keskuksena.

Descartesin malli herättää mielessäni kysymyksen:

 

Miten tietoisuus ja mieli voidaan erottaa järjestä ja aivoista?

 

Järjellä tarkoitetaan ihmisen kykyä älyllisiin toimintoihin, ajattelu- ja käsityskykyä. Käsitettä järki käytetään kuvaamaan myös tietoisen mielen terveyttä ja harkintakykyä. Ihmisen kyky järkevään ajatteluun perustuu aivojen toimintaan, joka on elimellinen osa ihmistä. Aivot sijaitsevat ihmisen päässä kallon suojassa ja tämän elimen ansioista ihminen pystyy käsittelemään kaikkia aistien avulla hankittua informaatiota. Aivot säätelevät ihmisen toimintakykyä kokonaisuudessaan.

Sen sijaan käsitettä sielu käytetään yleensä ihmisen tajuisesta, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivasta aineettomasta puolesta. Tämä aineeton sielu käsitetään myös yleensä itsenäiseksi olioiksi. Aikaisemmin psykologiaakin on kutsuttu nimellä ”sielutiede”, mutta nykyisin sielukäsite yhdistetään helpommin uskonnolliseen ajatteluun käyttäytymistieteiden sijaan. Useimmat uskonnot ovat omaksuneet ajattelumallin, että sielu on olemassa aineellisen ruumiin olemassaolosta riippumatta.

 

Tajunta voi siis olla irrallinen elimellisistä aivoista jos se käsitetään sieluksi eli aineettomaksi olioksi,  jos näin ollen aineeton mieli rinnastetaan ”sielun” käsitteeseen, näyttäisi Descartesin ajatus sittenkin ”järkevältä” ...

Nyt näyttää todella siltä, että aivoni väsyivät ja mieli ja sielu kaipaa lepoa. Lopetan siis pohdintani tänään tähän!

 

Riina Laurila-Castrén,

17.2.2012


”Aikuis” opiskelijan ajatuksia…

 

 

Hesarin mielipidesivuilla on käyty keskusteluja siitä, miten pitkiksi venyviä yliopisto-opintoja voitaisiin nopeuttaa. Opintojen nopeuttamiseksi on esitetty kannustavampaa opintotukijärjestelmää ja lukukausimaksuja. Yliopistonlehtori Pekka Räihä Tampereen yliopistosta nosti Hesarin mielipidekirjoituksessan 15.1 2012 esiin ajatuksen, että hitaan opiskelun siemen on kylvetty opiskelijoihin jo ennen yliopistoa. Räihä epäili, että nykyinen raskas ja pintaoppimiseen keskittyvä lukio uuvuttaa nuoret. Räihän mukaan yliopistoihin hakeutuminen ja opintojen eteneminen on hidasta, kun mielenkiinto opiskeluun ja oppimiseen on jo valmiiksi tuhottu. Räihän mielestä opiskelu pitäisi olla aidosti avoin mahdollisuus eikä etukäteen määriteltyä ja rajattua niin kuin nykylukiossa. Räihä penää lukioiden uudistamista.

 

Täytän tänään 38 vuotta. Suoritin lukion kaksikymmentä vuotta sitten, joten lukiolla on minimaalinen vaikutus minun opiskelutaitoihini. Koska kuulun luokkaan ”aikuisopiskelijat” ja ”uudelleen kouluttautuvat”, ei lukioaikaiset opiskelutaidot hyödytä. Puheet opiskelun hitaudesta myös mietityttävät. Miksi pitää olla niin kiire? Yliopisto oli entisaikaan paikka jossa oli ajallisesti rajoittamaton opiskeluoikeus. Opiskelijat tutustuivat alansa työelämään toimimalla osakunnissa ja erilaisissa yhdistyksissa samalla kun suorittivat tutkintoa. Mihin nyt on niin kiire? Nuorten pitäisi vain kiireesti saada tutkinto tai pari ja pyrkiä työelämään jossa pahimmillaan tarjotaan vain työttömyyskassaa. Heittäkäämme siis hyvästit iloiselle opiskelija-elämälle. ”Iki-teekkarien” aika on ohi!

 

Oma suunnitelmani on suorittaa maisterin tutkinto työn ohessa. Tulen käyttämään siihen aikaa noin seitsemän vuotta. Kun valmistun uuteen ammattiin, tulee ikäni silloin olemaan reilusti yli neljäkymmentä.   Ja meitä on muitakin.  Ikähaarukkaa siis löytyy opiskeluaikojen rajauksista huolimatta. 

Riina Laurila-Castrén

17.1.2012


Hiilidioksidi-imuri ratkaisuksi ilmastonmuutokseen?

 

Tänään oli Helsingin Sanomissa Matti Mielosen toimittama mielenkiintoinen artikkeli. Kanadalainen Carbon Engineering –yhtiö kehittelee hiilidioksidia ilmasta keräävää laitetta. Laitos kierrättäisi lipeää joka tunnetusti sitoo ilmasta hiilidioksidia. Isot turbiinit imevät ilmaa ja yhyttävät sen laitoksessa kiertävään lipeään. Laitteesta tulee ulos hiilidioksidia joka pumpataan vanhoihin öljylähteisiin tai käytetään polttonesteiden valmistuksessa. Laitteesta on jo olemassa koelaitos joka on toiminnassa Galgaryssä. Carbon Engineeringin johtaja on Harvardin yliopistossa työskentelevä David Keith, joka on ilmastonmuutoksen tunnetuimpia tutkijoita. Koneellinen hiilidioksidin kerääminen on herättänyt kiinnostusta sijoittajissa ja esimerkiksi Microsoft-miljardööri Bill Gates on tukenut Carbon Engineeringin hankkeita useilla miljoonilla. Hiilidioksidin kerääminen ilmasta on kannatettava ajatus, sillä laitokset voisi sijoittaa minne tahansa joutomaalle ja hyvät kasvumaat voisi näin jättää puille, jotka ovat luontaisia hiilidioksidin kerääjiä. Ihmisen aiheuttamat hiilidioksidin nettopäästöt ovat vuosittain miljardeja tonneja, joten koneellisia jättikerääjiä tarvittaisiin käytännössä tuhansia. Lisäongelmana on se, että kerääjät tarvitsevat sähköä toimiakseen.

 

Hyvä Carbon Engineering! Tämän kaltaisia hankkeita on hyvä tehdä. Jos sähköntuotanto hiilidioksidi-imureihin kyettäisiin toteuttamaan aurinkoenergialla, olisi kyseessä loistava laite. Jos taas laite käyttää ydinvoimaa toimiakseen on asia jo hieman kyseenalaisempi. Silloin kyseessä olisi tavallaan kaksiteräinen miekka. Saisimme helpotusta ilmaston lämpenemiseen, mutta ydinjäteongelma pahenisi. Mainiota artikkelissa oli ajatus joutomaan hyväksikäytöstä. Jos kaikkialle missä ei voi kasvattaa vihreätä, asennettaisiin ilmanpuhdistimia ja vastaavasti hyvät maat istutettaisiin metsiksi, voisi jotain konkreettista ilmastonmuutoksen suhteen todella tapahtua. Mielestäni kaikkia hullujakin ideoita ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi tulee kehittää ja kokeilla. Ei ole suotavaa vain maata laakereillaan ja ihmetellä mitä ympärillä tapahtuu. Me ihmiset olemme vastuussa paitsi nykyisestä maapallostamme, myös seuraavien sukupolvien tulevaisuudesta. Onhan tavoiteltavaa ja ideaalista että meistä jokainen haluaisi antaa lapsilleen hivenen paremman maailman johon itse synnyimme.

 

Ilman tahtoa ei synny tulosta. Kaikki maailman suuret keksinnöt ovat saaneet alkunsa ideasta. Jotkut niistä ovat aluksi olleet täysin hulluja ja lopulta mullistaneet tiedemaailmaa ja muuttaneet ihmisten koko käsityskyvyn. Hienoa että jotkut ihmiset käyttävät energiaansa myös ongelmien ratkaisuun niiden parissa vatvomisen sijaan. Onnittelut David Keithille ja muille hienoille ideanikkareille. Jatkakaa samaan malliin!

Riina Laurila-Castrén,

17.12.2011


 

Karma-kapitalismi ja hengellinen kulutusyhteiskunta

 

"Uskontojen merkitys vähenee yhteiskuntien modernisoitumisen ja maallistumisen myötä. Näin sosiologit ovat yleisesti väittäneet vuosikymmeniä. Väite on osoittautunut vääräksi, sillä tänään uskonnot voivat hyvin lähes missä maailman kolkassa tahansa. Intiassa uskonto ja talous kietoutuvat 'karma-kapitalismiksi'." Näin totesi taannoin FT, kulttuuriantropologi Tapio Tamminen Ylen radio ykkösen kolmannen mailman puheenvuoroja-sarjassa., jossa Tamminen esitteli ja kommentoi intialaisen tutkijan Meera Nandan teosta Jumalten markkinat.

 

Keskustelimme aiheesta uskontotieteen kurssilla. Oman pohdintani keskiöön nousi uskontososiologien ihmetys siitä, että maallistumisteesi on kääntynyt Intian karma-kapitalismissa päälaelleen. Paremman koulutuksen oletettiin vähentävän uskonnollisuutta, mutta uusi kulutuksen ilmiö esittääkin päivastaista. Kuluttamista pidetään jumalallisena. Hyvää karmaa hankitaan itämaisella kulutuksella. Hengellistä kirjallisuutta ja Gurujen palveluja shoppaillaan kuin mitä tahansa kulutushyödykettä, mutta hyvällä omallatunnolla.



 Ihminenhän on siis Homo religiosos ja Jumalan mentävä aukko meissä pysyy. Hengellinen kulutus on ilmiö jossa on hyvätkin puolensa

. En näe varsinaisesti huonona asiana sitä, että hengentuotteista maksetaan ja niihin panostavat ”gurut” siitä vaurastuvat. Eikä hengellinen kulutus tuhlaa tietääkseni luonnonvarojakaan. Moni ihminen saa voimaa transsendentin kosketuksesta ja miksi sitä ei ostaisi jos se on mahdollista.

Karma-kapitalismi varmasti kätkee kuitenkin sisälleen myös sen riskin että moni kakku on vain päältä kaunis. Jos hengellisyys nimittäin kaupallistetaan, joutuu se mielestäni samalla sekaisin muun kaupallisen hömpötyksen kanssa ja täten laaduntarkkailua ei valvota samoin kuin perinteisessä ”instituutiouskonnollisuudessa.” Sosiologiselta näkökannalta ilmiö on mielestäni silti hyvin normaali ja nykyaikainen. Kapitalismi on kapitalismia uskonnoissakin. Ongelmaksi Karma-kapitalismissa mielestäni nousee silti se, mikä pätee yleensäkin bisneksessä, että vastuu tuotteen lopullisesta laadusta siirtyy helposti kuluttajalle. 


 


Onko ostettu usko siis aitoa vai rihkamaa? Siinä kysymys…

Riina Laurila-Castrén,

17.11.2011


Pöljäile rahasta, päästä maailma pahasta

Eilen illalla kipaisin lähikaupassa ostamassa maitoa aamuista HERBALIFE-pirtelöäni varten. Kassalla nökötti laatikko uusia “erityispehmeitä” suloisia punaneniä joiden pakkauksessa luki: “Pöljäile rahasta, päästä maailma pahasta.” Lapseni saivat oitis punanenät vaikka pirtelömaidolle tulikin lisää hintaa. Hammaspesun jälkeen naureskelimme yhdessä punaneniä pesuhuoneen peilin edessä. Tuntui hyvältä sekä omien että maailman lasten puolesta.

 

Nenäpäivä kerää varoja maailman köyhimmissä asuvien lasten hyväksi ja yllyttää suomalaisia hauskaan varainkeräykseen. Nenäpäivä järjestetään kerran vuodessa loka-marraskuun aikana. Kolmen viikon kampanja huipentuu YLE TV2:n Nenäpäivä Show’hun, jossa mukana on Suomen kirkkaimpia tähtiä.

 

Nenäpäivän järjestää Ylen Hyvä Säätiö. Sen ovat vuonna 2004 perustaneet Suomen Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen UNICEF. Säätiön toiminnassa ovat mukana myös Pelastakaa Lapset, Plan Suomi Säätiö, Suomen Lähetysseura, Fida International, Solidaarisuus ja SASK. Yleisradio tukee Nenäpäivää ohjelmatoiminnallaan. Lisäksi Nenäpäivä saa ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyövaroista tiedotustukea kehitysyhteistyöstä tiedottamiseen.

 

Vuosina 2011-2013 kerätyt varat käytetään lasten auttamiseen Afrikassa ja Etelä-Aasiassa. Keräystuotto käytetään lasten koulutukseen, perheiden ja yhteisöjen vahvistamiseen sekä terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Nenäpäivän varoja kanavoidaan myös Ylen Hyvä Säätiön brittiläisen yhteistyökumppanin Comic Reliefin kautta HIV- ja aids-työhön Afrikassa. (Lue lisää:www.nenapaiva.fi)

 

Pieni nenä, iso ilo.  Kiitos nenäpäivä-tiimi!

Riina Laurila-Castrén,

17.10.2011


Mato Valtosen luennolla

 

 

Kansallisoopperan kuorosalissa järjestettiin mielenkiintoinen henkilökunnan koulutustapahtuma. Mato Valtonen kävi luennoimassa luovuudesta työkaluna. Sain jopa tilaisuuden tunnustaa hänelle suoraan olleeni eräs hulluista faneista joka Pori Jazzeissa nousi lavalle Leningrad Cowboysin keikalla ja tuli ohjatuksi nopeasti takaoven kautta pois. Mato jätti kohteliaasti kommentoimatta kommenttini koskien harkitsematona fanitoilailuani, mutta hänen luentonsa sen sijaan oli monisanainen ja mukaansatempaavan innostava.

 

Mato kertoi joskus toimineensa Linnamäen jarrumiehenä. Kehui sen oleva mahtava duuni. Ihmiset joiden kanssa jarrumiehet työskentelevät, ovat tulleet paikalle vain yhdessä tarkoituksessa: Hauskaa pitämään!  ”Positiivisuus tarttuu” -totesi Mato ja kehui jarrumiehen arkea.

 

Luovuus on kehityksen tae ja ongelmanratkaisujen avain. Stressaantuneena ihminen kykenee vain automaatioliikkeisiin, joten stressistä tulisi hankkiutua kokonaan eroon. Hyvä ajatus Matolta. Miksi tosiaan pitäisikään stressata? Ruuhkaliikenne etenee samaa vauhtia kiristeli sitä ratissa hampaitaan tai ei. Tunteja on vuorokaudessa tasan 24. Ei niitä juoksemalla saa lisää. Tietotulva on myös yksi nykypäivän stressin aiheuttajista. Markkinaviestejä tulee päivittäin suunnilleen 3200 kappaletta puhumattakaan uutisista. Suurin osa tästä tiedosta valuu meiltä kuin vesi hanhen selästä. Ja hyvä niin, sillä emmehän me oikeasti tarvitse kaikkea ulottuvillamme olevaa tietoa.

 

Hieno viisaus Matolta oli tämä: ”Aika ajoin sinun tulee testata ja ylikuormittaa kaikkia ulostulojasi, vanhoja tai kelvottomia ideoitasi, jatkosuunnitelmiasi sekä piintyneitä tapojasi. ” Omalta mukavuusalueelta tulee uskaltaa lähteä ulos jotta pystyy luomaan uutta. Onnistumiset tulevat yrittämisen kautta. Jokaisen hyvän idean takana on useampi huono tai epäonnistunut yritys. Mato puhui kolmesta luovuuden tasosta, joista innovatiivisin oli varauksettomasti luova. Tämän kaltainen ihminen uskaltaa panna itsensä likoon, yrittää epäonnistumisen uhallakin ja rohkeasti ottaa vastaan myös huonot kokemukset. Tappion jälkeen varauksettomasti luova nousee uudelleen pystyyn ja jatkaa kokeilujaan aina uudelleen lopulta myös onnistumisista iloiten. Varauksettoman luovuuden edellytys on toivo. Asioihin pitää pyrkiä aina hakemaan positiivista ratkaisua. Jos etsii mahdotonta, voi huomata ettei sellaista edes ole. Asioita voi ja tulee kyseenalaistaa.

 

Luova hulluus on voimavara. Suomi tunnetaan maailmalla paitsi teknologian huippuosaamisesta ja korkeasta koulutustasostaan, myös eukonkannosta, suojalkapallosta ja Duusoneista. Luovuus on rohkeutta ja uteliaisuutta. Olemme vastuussa siitä mitä teemme, mutta myös siitä mitä jätämme tekemättä. Hyvillä unelmilla on taipumus toteutua.

 

Siksi siis: ”Toivokaa! Unelmoikaa!    -Se ei maksa mitään!”

 

Kiitos Mato! Luentosi oli loistava! Kaiken kruunasi kirjaostos omistuskirjoituksella jota luin innolla koko illan. Hienoa että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat paitsi itse kyvykkäitä, myös riittävän älykkäitä viemään viestiä eteenpäin.

Riina Laurila-Castrén,

17.9.2011

 


 

Harri Holkeri, jämäkkä suurmies

 

Harri Holkeri lukeutui suosikkipoliitiikkoihini. Uutinen hänen poismenostaan pysähdytti. Holkerin karismassa on mielestäni aina ollut jotain erityistä. Hän oli jämäkkä, luotettava ja riittävän itsevarma sanomaan tarvittaessa esimerkiksi: “Minä juon nyt kahvia.” Huvittavaa, miten tietyt fraasit jäävät elämään sekä hyvässä että pahassa. Mediapersoonana Holkeri saattoi saada aikanaan myös lunta tupaan, mutta poliitikon työ ei mielestäni ole pelkästään julkisuuskuvan rakentamista. Teot puhuvat enemmän kuin haastatteluissa selittäminen.

Presidentti Martti Ahtisaari luonnehti Harri Holkeria näin(HS/STT 8.8.2011):

"Asetan hänen merkityksessä hyvin korkealle, erityisesti YK:n roolin vahvistamisessa. Hän käytti nuijaa YK:n yleiskokousten presidenttinä hyvin jämäkästi. Hän sai kokoukset alkamaan ajallaan, etenkin kun tietää, kuinka kuritonta se joukko on.

Holkeri ei pelännyt ottaa vastaan kaikkein hankalimpiakaan tehtäviä, kuten Kosovon rauhanneuvottelujen vetäminen. Hän ei ollut erityisen halukas ryhtymään näin vaikeaan tehtävään. Kuvaavaa hänen persoonalleen on, että hän ei voinut kieltäytyä tehtävästä.”  

Presidentti Martti Ahtisaari myönsi Harri Holkerille valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1998.

Holkeria pidettiin isänmaallisena ja maineeltaan puhtaana poliitikkona. Häntä on arvostettu erityisesti siitä syystä, että hän on toimissaan pyrkinyt aina ottamaan huomioon isänmaan edun. Toisaalta hän on myös hienolla tavalla edustanut suomalaisuutta kansainvälisissä tehtävissä. Holkerissa on personoitunut suomalaisille ominainen kyky sovittelevaan toimintaan ja toisten kuuntelemiseen.

Holkeri oli monessa mukana. Pitkän pääministeriuran ja Suomen Pankin johtotehtävien lisäksi hänet muistetaan maailman ensimmäisen GSM-puhelun soittajana vuodelta 1991. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin Harri Holkeri oli New Yorkissa luovuttamassa YK-salkkuaan kun kohtalokas terrori-isku tapahtui. YK-uran päätöspäivä sai ikävän käänteen. Tapahtuma ei kuitenkaan himmentänyt hänen ansioitaan rauhanneuvottelijana. Uransa aikana hän kävi ansiokkaita rauhanneuvotteluja mm. Pohjois-Irlannissa, Kosovossa ja Balkanin niemimaalla.

 

 

Harri Holkeri siunataan haudan lepoon valtiollisin menoin. Aion olla hengessä mukana kunnioittamassa tämän hienon miehen muistoa. Hänen kaltaistensa varassa Suomi lepää.

 

 

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.8.2011

 

 

 


 

 

 

Itsehillintää…

 

Filosofian ja etiikan kesätentistä innostuneena päätin kokeilla kehittää itsehillintääni ja laajentaa henkistä kapasiteettiani järkeistämällä tunnereaktioni. Kokeilin seuraavaa:

Kun tapahtuu jotain joka aiheuttaa minussa ärsyyntymistä tai ylipäänsä negatiivisen tunnereaktion, hengitän syvään ja katselen tilannetta ikään kuin sivustakatsojan roolissa tutkien ajatuksiani ja tunnetilojani sen sijaan että korottaisin ääntäni tai suuttuisin.

 

Selvisin kokeilusta kunnialla noin kymmenen tunnin ajan. Tuon ajan kuluttua olin niin hermot pinnassa, etten pystynyt laittamaan pyykkiä narulle kuivumaan ilman ylimääräistä vaatteiden paiskomista ja riuhtomista….

 

Raivarin päätteeksi laskin päivän saldon: Kymmenen tilannetta jotka aiheuttivat raivonpuuskan, mutta kykenin ne hillitsemään. Kymmentä kontrolloitua puuskaa kohden yksi raivari ei siis lopulta ollut huono saavutus! En ollut raivostunut lapsille tai aviomiehelle joka asiasta juuri sillä hetkellä kun kiukustuin. Lopputulos omassa olotilassani oli silti jopa huonompi kuin ennen itsehillintäkokeiluani. Olisi kenties kuitenkin pitänyt ilmaista  suuttumukseni lapsen kaataessa limsapullon autoon sen sijaan että hymyillen ja hammasta purren totesin: ”Sellaista sattuu…”  

 

 

Filosofinen pyrkimykseni luonteeni kehittämiseen epäonnistui tällä kertaa surkeasti. Ehkä kyseessä oli vain aloittelijan haparointi, joten ei vielä heitetä pyyhettä kehään. Itsehillintä ja suvaitsevaisuus ovat toki tavoiteltavia hyveitä. Silti kultaista keskitietä lienee parempi kulkea täydellisen rauhan ja seesteisyyden sijaan.

 

Lopuksi retorinen kysymys: ”Olisiko Sokrates selvinnyt kesäfestarireissusta pikkulasten kanssa kertaakaan hermostumatta?”

 

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.7.2011

 

 


 

Tänään Bon Jovi!

 

Yksi lapsuudenajan C-kaseteistani oli nimetty: Bon Jori! Olin nauhoittanut kaksipesäisellä C-kasettimankalla isoveljeni musiikkia ja tulkinnut hänen käsialansa väärin. Kyseinen kasetti tuli kuunneltua puhki ja tanssittua moneen kertaan läpi. Tänään näen ensimmäistä kertaa elävänä itse ”Bon Jorin”… Mahtavaa! Parisen vuosikymmentä olen tätä odottanut…

 

Hurraahuuto pitkän linjan muusikoille ja kaikille ihmisille jotka väsymättä jaksavat toteuttaa itseään ja panna kaiken likoon!

 

Riina Laurila-Castrén,

17.6.2011

 

 

 


 

Jääkiekon tunnemaailmaa

 

En seurannut jääkiekon MM-kisoja aktiivisesti, mutta loppuottelun toki katsoin alusta loppuun. Jääkiekko on siitä hieno peli, että siinä punnitaan tiimityö ja psykologinen kestävyys. Laji vaatii paitsi nopeutta ja tarkkuutta, myös hermojen hallintaa. Eikä koskaan voi etukäteen arvata ottelun lopputulosta. Tämän vuoden loppuottelussa vastapuolen selkärangan katkeaminen näkyi ilmiselvästi. Laji menee korvien väliin sekä hyvässä että pahassa. Tällä kertaa Suomi hallitsi hermonsa, mutta kuten kaikki tiedämme, niin ei ole käynyt aina.

 

Pelissä tilanteet muuttuvat salamannopeasti onnistumisen ilosta murheeseen. Ehkä tunnemaailman kirjo on juuri se tekijä, joka saa niin suuren määrän ihmisiä innostumaan tästä vauhdikkaasta lajista. Kontrasti häviäjän ja voittajan välillä on jääkiekossa valtava. Toisin kuin monessa muussa lajissa, hopeamitali on jääkiekossa suuri häviö. Oli toki nautittavaa kerrankin olla voittajan puolella kotikatsomossa, mutta juuri siltä puolen olinkin kenties objektiivisempi tarkkailemaan häviäjäjoukkueen olemusta. Hiljainen rivistö katseli vastapuolen ilakointia murhemielin. Ruotsalaisten rivi oli suora, kun taas Suomen ryhmä liiteli epäjärjestyksessä ympäri jäätä. Kontrasti oli nähtävissä myös yleisössä. Sinikeltaiset ryhmät seisoivat vakavina hiljaa siniristilippujen heiluessa vallattomina Suomi-huutojen säestäminä.

 

Urheiluhuumassa tulee pohtineeksi sitä valtavaa työtä, jonka lahjakkaat urheilijat ja heidän taitavat valmentajansa näkevät lopputulokseen pääsemiseksi. Ihailtavaa on minusta se täydellinen uhrautuminen ja itsensä likoon paneminen kilpailua varten. Eikä joukkue pärjää pelkästään yksilöiden vuoksi, vaan kilpailuja voitetaan ainoastaan saumattomasti toimivalla ryhmädynamiikalla ja hyvällä yhteishengellä.

 

Urheilu toimiikin parhaimmillaan esimerkkinä meille kaikille siitä, että tavoitteen asettaminen ja siihen uutterasti pyrkiminen on kannattavaa ja tuottaa ihmiselle maailman suurimman riemun, eikä siitä näkökulmasta ”hopeekaan oo häpee.”

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.5.2011 

 

 

 


 

Jaakon paastolla…

 

Paasto on valmistautumista pääsiäiseen. Laskiaiskarnevaali juontaa juurensa sanaliitosta ”Carne val” -Jääköön liha! Paaston aikana, eli laskiaisen ja pääsiäisen välillä on tarkoitus pohtia mikä tässä elämässä on todella tärkeää. Mikä on välttämätöntä? Entä mitä ilman voimme elää? Itse en ole koskaan paastonnut luopumalla joistain  ravintoaineista tai nautintoaineista. Paaston aikana on kuitenkin hyvä palauttaa mieleensä asioita jotka arkisessa elämässä vievät huomion oikeasti tärkeistä asioista.

 

 

Pastori Jaakko Heinimäki heitti ilmoille laskiaistiistan blogissaan ajatuksen: ”Voisiko pahan puhumista välttää?” Lähdin oitis kokeilemaan tätä, sillä se tuntui helpommalta toteuttaa kuin herkuista luopuminen. Paastoni alussa ajattelin: ”Eihän tässä mitään haastavaa ole, enhän minä koskaan mitään pahaa puhu…..”  Kuinkas ollakaan, heti seuraavana päivänä löysin itseni sadattelemasta jonkun tutun tekosia toisen tuttuni kanssa. Gotha! Oli valaisevaa huomata, että toden totta! Ei se olekaan helppoa pyrkiä puhumaan ihmisistä vain hyvää..

 

Toinen Heinimäen paastokehotuksista oli ”hyvän puhuminen takanapäin.” Siinäkin haaste, sillä kehumisen tulisi olla aitoa. On  todella avartavaa pysähtyä pohtimaan mitä hyvää lähimmäisistään löytää vai löytääkö..?

 

Paastostani tuli erittäin mielenkiintoinen erityisesti siksi, että heittämällä ilmoille Jaakon idean, sain työpaikaltani ”paastokaverin”. Meillä oli monia hauskoja ja myös ajatuksia herättäviä keskusteluja ystäväni kanssa, jonka kanssa ”paastosimme.” Totesimme, että joskus tuntuu jopa mahdottomalta olla puhumatta pahaa. Etenkin silloin kun toinen ihminen toimii oman moraalin vastaisesti tai käyttäytyy muuten kyseenalaisesti. Kerran naurahdimme yhdessä: ”Eihän tosiasioiden toteaminen ole pahan puhumista.”

 

Näitä asioita pohtiessa voi tietenkin myös nostaa esiin ajatuksen, että pitäisikö panettelun tai selän takana sadattelun sijaan sanoa asia suoraan asianomaiselle?

Yleensä ”pikku purkautuminen” selän takana tuntuu paremmalta ja miellyttävämmältä vaihtoehdolta kuin kissan nostaminen pöydälle. Ja onhan se sadattelu aika herkullista! Kuka sitäkään menee kieltämään? Asioiden sanominen ääneen ja rehellisesti vaatii rohkeutta ja uskallusta, eikä ole läheskään aina mukavaa –päinvastoin!

 

Tulin asiaa pohdittuani kuitenkin huomaamaan, että aktiivinen pahan puhumisen välttäminen johtaa väistämättä asioiden rohkeaan auki puhumiseen,

sillä kyhmyjä ei voi jättää purkamatta.

 

Voisiko siis tämän pääsiäisen ajatus olla se, että pyrkisimme selän takana sättimisen sijaan toimimaan niin, että sadattelu käy tarpeettomaksi? Voisimmeko selän takana haukkumisen sijaan tehdä tekoja jotka poistavat syyn haukkua?

 

 

Onko sadattelu herkku josta voimme luopua?

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.4.2011

 

 

 

 

 


 

2010-luvun mediakulttuurin uudet missit

 

Ollessani esikoistyttäreni ikäinen, oli missikisat pikkutytöille vuoden mediatapahtuma. Anne Pohtamo, Anna-Liisa Tilus, Johanna Raunio ja muut aikakauden missit olivat julkisuudessa jatkuvasti. Vaikuttavana mediapersoonana tunnettiin myös Teija Sopanen. Nykyään missikulttuuri on jäänyt mediassa vaille suurempaa huomiota. Joudun myöntämään etten edes tiedä, kuka on tämän vuoden miss Suomi. Eikä sitä tiedä ”missien suurkulutusiässä” oleva tyttärenikään.

 

Nyt meillä on putous! Marja Tyrni ja Munamies niittävät mainetta paitsi TV:ssä ja lehdistössä, myös sosiaalisessa mediassa. Prime time- lähetysaikaan lauantai-iltaisin esitetty viihdeohjelma luo uusia hahmoja, jotka nostetaan julkisuuteen tietoisesti TV:n ja iltapäivälehdistön yhteistyöllä.

 

Missikisat on perinteisesti ollut instituutio, joka on tuottanut kasvoja median tarpeisiin ja yritysten tuotteiden markkinointiin. Nyt mediapersoonia luodaan mielikuvituksen keinoin. Lehdistössä on kohuttu Munakunnan tarjouksesta Munamiehelle, josta hänen väitettiin hinnoitelleen itsensä ulos. Tapaus koitui kuitenkin Munakunnan eduksi. Munakunta sai näkyvyyttä Munamiehen avulla. Voidaan siis todeta Mick Jaggerin sanoin: ”Any publicity is good publicity!”

 

 

Ja mainetta niittää myös Munamies! Hänet kruunattiin missiksi kanalassa omalla paikkakunnallaan ja iltapäivälehtien lööpit hehkuttavat Munamiestä sekä hahmona että yksityishenkilönä roolin takana. Munamies otti tietoisen riskin. Hänestä on tullut kuuluisa, mutta näyttelijänuran jatkoa ajatellen Riku Nieminen saa todennäköisesti aina kantaa ”Munamiehen” leimaa mukanaan. Aika näyttää jääkö hän ”yhden hahmon mieheksi,” vai tuleeko hänestä kenties Vesa-Matti Loirin kaltainen monen hahmon hallitseva arvostettu taiteilija.

 

Mielenkiintoinen ilmiö Munamiehen taustalla on myös Zeitgeist-kansanliike, jonka edustajana hän ajaa ajatusta yhteiskuntamallista, jossa ei ole rahaa eikä hallituksia. Filosofia saattaa tuntua nurinkuriselta hahmolta, joka on mainostelevision tuote. Mutta tarkemmin ajatellen, miksi ei TV-julkkis voisi toimia myös parempaa tulevaisuutta rakentavien ajatusten esiintuojana tai kestävän kehityksen airueena?

 

Nykypäivän länsimainen kulttuuri tarvitsee mediapersoonia. Viihdeteollisuus sekä elävöittää arkea, että palvelee markkinatalouden palveluksessa. Jos missi-instituutio on tullut tiensä päähän tai kärsii hetkellisestä romahdustilasta, on tarpeen luoda uusia tapoja värittää kulttuuriamme mielenkiintoisilla kasvoilla. Toivottakaamme siis tervetulleiksi Munamies ja Munamiehen kaverit. Tuokaa iloa ja huumoria arkeemme ja pitäkää valtiontalouden pyörät pyörimässä!

 

Riina Laurila-Castrén,

17.3.2011

 

 

 

 


 

 

Puhdistuksesta…

 

Sain anopilta joululahjaksi Sofi Oksasen Puhdistuksen, joten tuo palkittu teos tuli vihdoin luettua. Kirjan ensimmäiset 80 sivua etenivät hitaasti. Kirjailija kuvasi yksityiskohtia Aliide Truun kotoa ja hänen ensitapaamistaan siskontyttärensä kanssa niin perusteellisesti ja hienoin sanakääntein, että tietokirjoihin tottunutta lukijaa alkoi paikoitellen puuduttaa.

 

Kirjassa edettiin useassa aikatasossa. Tämä lähestymistapa oli mielestäni kiinnostava. Oli mielenkiintoista lukea kirjaa, jossa välillä elettiin 1990-luvun alkua ja samanaikaisesti edettiin vuodesta 1939 vuoteen 1951. Tapahtumat jäivät ikään kuin ”ilmaan” ja lukija sai jatkokertomuksen tapaan odottaa jännityksellä lukiessaan toista aikakautta kuvaavaa tekstiä, että millaisen jatkon tarina saa toisessa ajassa.

 

Väkivaltaa oli kirjassa kuvattu äärimmäisen riipaisevalla tavalla. Ehkä juuri naisten väkivaltakokemusten kuvaaminen on nostanut kirjan niin tunnetuksi. Välillä rinnasta kouristi ja hengitys muuttui raskaaksi kuvauksia lukiessa. Kirjailijalla on todella hyvä taito kuvata väkivaltakokemukset uhrin näkökulmasta. Puhuttelevaa kaunokirjallista kerrontaa. Naiset Puhdistuksessa uhrasivat yhden miehen edestä niin paljon että tuntui pahalta. Myös karu kuvaus 90-luvun prostituoidun elämästä kouraisi.

 

 

Mieleen jäävä piirre kirjassa on myös kirjan päähenkilön rooli. Hän ei tule esiin miellyttävänä persoonana, vaan monesti sympatiat on muiden kuin päähenkilön puolella. Aliide Truu toimii moraalisesti arveluttavalla tavalla monissa kohdin ja lukija asettuu päähenkilön valintoja vastaan. Kyseessä ei siis ole sankaritarina, vaan arkipäiväinen ja raaka läpileikkaus kovia kokeneen iäkkään naisen arjesta joka linkittyy hänen siskontyttärensä karuun nuoren naisen elämään.

 

Kaiken kaikkiaan Puhdistus on hyvin kirjoitettu, ajatuksia herättävä teos ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.1.2011

 

 

 

 


 

 

Kielletäänkö joulu uskonnonvapauteen nojaten?

 

Tarkoittaako Suomessa uskonnonvapaus täydellistä uskonnottomuutta? Mediassa kuulee joulun alla jatkuvasti puhuttavan kristillisten jouluperinteiden sopimattomuudesta kouluihin ja päiväkoteihin. Omasta lapsuudestani muistan, miten joulun sanoma lämmitti mieltä ja tunnelmaan virittäydyttiin missäpä muualla kuin päiväkodissa ja koulussa. Perinteet luovat turvallisuutta ja rytmittävät elämää. Minulle suomalaisuus on myös kristillisyyttä. Maamme historia pohjautuu kristilliseen kulttuuriperintöön. Eri mailla on erilaiset kulttuurihistorialliset perinteet joihin olennaisena osana kuuluvat myös uskonnolliset väritykset, joissain valtioissa voimakkaammin ja toisissa huomaattomassa muodossa.

Sitä faktaa emme voi muuttaa vaikka uskonnot nostaisivatkin monelle karvat pystyyn.

 

Globalisaatio tarkoittaa paitsi ihmisten maailmanlaajuista kommunikointia tiedotusvälineiden, puhelinten ja internetin välityksellä, sekä  nopeaa maailmanlaajuista liikkuvuutta, myös kansainvälistä muuttoliikettä. Eri kulttuurien edustajat muuttavat maasta toiseen ja osa asettuu vieraaseen maahan pysyvästi. Maahanmuuttajien määrä maassamme kasvaa, mikä tuo eteemme haasteita erilaisten kulttuurien kasvattamien ihmisten eläessä lähellä toisiaan. Maahanmuuttajanuorten terveen henkisen kasvun perustana pidetään lapsen oman kielen ja kulttuurin opetusta. Siksi Suomessa annetaan mahdollisuus oman uskonnon ja kielen opetukseen perusopetuksen puitteissa. Kun nuori kasvaa vieraassa maassa, on hänen identiteettinsä kannalta tärkeää tuntea omat juurensa, jotta oppii ymmärtämään ihmisiä joiden tavat ja perinteet ovat toisenlaiset.

 

Entä Suomen kieli ja kulttuuri? Miten me suomalaiset tunnemme itsemme? Mikä tekee meistä suomalaisia? Näkisin että joulu, pääsiäinen, laskiainen, helluntai ja muut kirkolliset juhlapyhät ovat tukeva osa suomalaista kulttuuria. Jos lopetamme kristillisten perinteiden ylläpitämisen päiväkodeissa ja kouluissa, emme pysty siirtämään perinteitä tuleville polville. Vaikka uskonnonvapaus antaakin mahdollisuuden harjoittaa omaa uskontoa kristilliseen kirkkoon kuulumattomille, ei mielestäni silti perinteistä pitäisi luopua. Joulu on kuitenkin suomalaisten enemmistölle edelleen uskon, toivon ja rakkauden juhla johon Jeesuksen syntymän muistelu kuuluu olennaisena osana. Pelkkä joulupukki, tontut ja tähdet eivät riitä tuomaan sydämeen sitä tunnetta joka jouluun kuuluu. Myös vieraista kulttuureista tulevat ihmiset osaavat arvostaa suomalaista joulua. Olenkin sitä mieltä, että suurin joulujuhlien evankeliumisanoman vastustajaryhmä ei olekaan muista uskontokunnista tulevat vaan kirkkoon kuulumattomat kaikkia uskontoja vastustavat ihmiset. Totta on että uskontojen varjolla on käyty sotia ja uskonnot voivat johtaa äärimmäisiin tekoihin mutta ne myös antavat monille voimaa ja vahvuutta jaksaa elämän haasteissa.

 

Ketään ei tarvitse pakottaa uskomaan, mutta valinnan mahdollisuus tulisi tarjota myös lapsille. Jos äiti ja isä ei usko niin tuleeko lapseltakin kieltää mahdollisuus uskoa? Omat vanhempani eivät ole uskonnollisia, mutta veivät minut jo pienenä seurakunnan kerhoihin jotta saisin mahdollisuuden tutustua kristilliseen uskoomme. Koulu ja päiväkoti on jatkanut kristillisten perinteiden opetusta jonka myötä olen saanut kasvaa suomalaisena kristillisiin perinteisiin perustuvassa maassamme. Olen siitä hyvin ylpeä ja onnellinen.

 

Kiitos äiti ja isä

 

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.12. 2010

 

 

 


 

 

 

 

 

Mistä viha kumpuaa?

 

Luin tänään Metro-lehdestä uutisen jossa kerrottiin Helsingin Tapanilan kirkon kellotapuliin töhritystä hakarististä. Mitä töhrijät ovat halunnet kertoa teollaan?

 

Hakaristiä voidaan pitää voimakkaana väkivallan ja vihan ilmauksena, sillä nykyään se yleensä ”kansankäytössä” yhdistetään Natsi-Saksan väkivaltaisuuksiin. Hakaristi on vuosisatoja vanha symboli, jota on käytetty onnen tunnuksena monissa eri kulttuureissa. Adolf Hitler suunnitteli itse Natsi-symbolin, jossa hakaristi oli käännetty kulmittain valkoiselle pohjalle ja taustalle oli pantu punainen huomioväri.

 

Viharikoksien määrä on maassamme noussut viime vuosina. Viharikoksiksi määritellään rikokset, joka tehdään kansalliseen, etniseen, seksuaaliseen tai vastaavaan kansanryhmään kuuluvaa ihmistä kohtaan tai kyseiseen ryhmään kuulumisen vuoksi. Tästä syystä viharikoksista tuomittaessa käytetään kovennettuja rangaistuksia.

 

Onko Tapanilan töhry osoitus vihasta kirkkoa tai yleensä uskontoja kohtaan? Mistä viha uskontoa kohtaan voisi johtua? Olen usein pohtinut asiaa. Uskova ihminen antautuu korkeamman voiman ohjaukseen. Tämä ”uskon hyppy” vaatii rohkeutta. Uskonsa tunnustaminen ja siitä puhuminen on monelle arka asia. Uskovien yhteisöjä vastaan kohdistettu  viha saattaa olla myös alitajuntaista kateutta uskovien rohkeutta kohtaan.  Nämä kaksi voimakasta tunnetta tukevat toisiaan. Kateus ja viha, kaksi kuuluisaa kuolemansyntiä…

 

Hakaristillä töhrijät tuskin spontaanissa teossaan tulivat edes syvästi pohtineeksi tekonsa motiivia, sitä ohjasi tunnistamaton alkulähde,

 

-tukahdutetun rakkauden synnyttämä viha.

 

 

 Riina Laurila-Castrén,

17.11. 2010

 

 

 


 

 

 

Vantaan nuorten tulevaisuus….

 

Tytär meni kouluun. Ihanan idyllinen Kulomäen koulu! Kyläkouluja pääkaupunkiseudulla on varmaan aika vähän. Ekaluokka meni oikein mukavasti ja seurakunnan iltapäiväkerho siinä ihan koulun vieressä oli turvallinen ajanviettopaikka siihen saakka kunnes Helsingissä työskentelevät vanhemmat ehtivät kotiin. Iltapäiväkerho oli luterilaisen kirkon alaisuudessa toimiva yksikkö. Luonnollisesti siellä puhuttiin uskosta Jeesuksesta ja Jumalasta. Ja sitten myös askarreltiin, leikittiin, tehtiin läksyt ja syötiin välipala. Vanhemmat (ainakin me) maksavat mielellään sen mariginaalisen kuukausimaksun iltapäivätoiminnasta kun tietää että lapsi on valvotussa ja turvallisessa ympäristössä.

 

Toisluokkalaiset eivät sitten enää päässeetkään iltapäiväkerhoon.. Koulu loppuu puoleltapäivin ja vanhemmat ovat kotona viiden maissa. Viisi tuntia vapaa-aikaa!!! Jihuu!! Mitäs tehdään? Meille vai teille? Menääx nettiin pelailemaan vai katotaanko musavideoita? Ja pahin skenaario… Älkää vaan pienten lasten äidit ja isät luulko ettei tämä ole totta: xxxx-sivut käydään tsekkaamassa. Vapaus kun on! IIK,  kolmekutonen tumpelo tietokoneenkäyttäjääiti ei osaa asentaa koneelleen estoja. Lapset todennäköisesti käyttää konetta vanhempiaan taidokkaammin. Ja internet avaa eteesi koko maailman, sekunnissa! Ei pikkulasten askartelukerho enää kiinnosta eikä vanhempien sana enää paina.

 

Me vanhemmat turvaudumme kännykkään ja haaveilemme saavamme yhteyden lapsiimme puhelimitse. Aina ei vastata kun ei keritä…

 

Eikä kerkiä aikuisetkaan… Kerran Ikeassa yritin lastata  pikkuvolvoon kaksimetristä kaappia.. Naurettavan haastava yritys, mutta kuitenkin laskin kaikki autonpenkit ala-asentoon ja aloin tunkemaan useamman kymmenen kilon pitkää tavaraa autooni. Samalla katselin sivusilmälläni pariskuntaa, joka joutessansa jotain odotellessaan siinä vieressä poltteli tupakkaa… Aikani taisteltuani tavaroideni kanssa kehtasin pyytää apua.

 

Kummassa vika?  Siinä joka ei auta vai siinä joka ei kehtaa pyytää? Kumpi jänisti? Se joka ei mennyt heti apuun vai se joka tarvitsi apua?

 

Läheisyys  ja auttamisen halu ei ole vain sinun ja minun asia, se on kulttuuriasia. Sille on tehtävä jotain jotta emme eksysi.

 

Kirkolla ei ole varaa, kaupungilla ei ole varaa, valtiolla ei ole varaa.  Useimpien lasten vanhemmat kuitenkin käyvät töissä ja maksavat veroja. Lapset sitten kulkevat pitkin kaupunkia omine nokkineen kun vanhemmat käyvät tienaamassa veroeuroja.

Outo yhtälö..?

 

Toivon pystyväni tekemään asialle jotain kirkon luottamushenkilönä.  Kirkon tulisi olla suunnannäyttäjä yhteisöllisyydelle. Haaveilen seurakunnasta jonka toiminta kiinnostaa kaikkia ikäluokkia ja on helposti lähestyttävissä. Kirkon on aika tuoda parhaat puolensa esiin!

 

 

Riina Laurila-Castrén,

17.10.2010