Annual Report 2010

Juhlablogi - 20 vuotta balettitanssijana

Tämä juhlablogi on aloitettu 1.8.2012. Se oli 20-vuotistaiteilijaurani juhlapäivä. Koko elokuun 2012 kunniaksi, päätin kirjoittaa 31 pientä ajatusta kuluneilta vuosilta. Kirjoitan ne muistoksi itselleni, ystäville ja sukulaisille ja iloksi kaikille kollegoille, yleisöilleni sekä kotisivullani vieraileville.


Luku 31, finale – Mutta suurin kaikista on…

Lauantaina 1.9.2012, noin vuorokausi gaalan jälkeen

Marie Taglioni (23.4.1804 - 23.4.1884) oli italialainen ballerina ja länsimaisen tanssin historian keskeisiä hahmoja. Hän oli puoliksi ruotsalainen, syntynyt Tukholmassa. Marie Taglioni tuli tunnetuksi isänsä Filippo Taglionin koreografiaan tehdyn baletin La Sylphide tulkinalla vuonna 1832.

Marie Taglioni oli ensimmäinen balettitanssijatar joka nousi varpailleen. Legenda kertoo, että Marien ankara koreografi-isä löi häntä jos hänen tanssinsa ei ollut höyhenen kevyttä ja äänetöntä. Siksi Marie nousi varpailleen, saadakseen isääkin tyydyttävän illuusion keveydestä ja äänettömästä tanssista. Marien jalanjäljissä kaikki balettitanssijat nousivat varpailleen. Toivottavasti kukaan naistanssijoista ei ole vuosien saatossa tullut enää hakatuksi.

Me naisbalettitanssijat hakkaamme sen sijaan kärkkäreitä, joka ikinen päivä. Kärkitossut on kehitetty auttamaan tanssijoita varvastanssissa. Satiinikankaisessa tossussa on nahkapohja ja kovalla kankaalla ja liimalla jäykistetty kärki. Myös pohja on jäykkä. Kärkitossuilla syntyy erilainen linja nilkalle kuin pehmeällä tossulla. Suutarilta saapunut tossu kopisee eikä istu jalkaan ilman väkivaltaa. Siksi moukaroimme tossuja vasaroilla ja nuijilla, mukavuuden ja äänenvaimennuksen vuoksi.

Varvastekniikka on aivan erityistä osaamista vaativa taito. Arvostan sitä ja haluan vaalia sitä. Olen nähnyt upeaa, taitavaa ja aistikasta tanssia myös ilman varvastossuja, mutta todellisessa baletissa naiset tanssivat kärkkäreillä. On on monenlaisia balettitossuja, mutta suurin kaikista on kärkitossu.


Luku 30 - Pullonsoittaja kadulla

Torstaina 30.8.2012

pullonsoittaja.jpeg

Näin katusoittajan. Musikantilla oli bambukepeistä tehty kyhäelmä, jossa roikkui erilaisia vedellä täytettyjä lasipulloja. Vesimäärä pullossa antaa sävelen, jokaiselle intrumentin osalle omansa. Rumpukapuloilla symbalistimies pullojaan soitti.

Ajattelin ensin kiireessäni kävellä ohi, mutta oli pakko pysähtyä. Kuului upeita säveliä kun mies tulkitsi musiikkiaan. Seurasin myös miehen liikehdintää. Koko ruumis eli soittajalla sävelissä mukana. Tai paremminkin miehen kehon liike loi musiikin. Musiikki oli kuin tanssia tai toisinpäin: Tanssi synnytti musiikkia. Lumoavaa, aivan mahtavaa!

Juuri tästä taiteessa on kysymys. Intohimo ja innostus sen tekemiseen. Se lumoaa ja yhdistää sekä esiintyjän että yleisön. Taidemuotoon katsomatta. 

Ars longa vita brevis!


Luku 29 - Väärinymmärrys Ylitornion Alkossa

Keskiviikkona 29.8.2012

Ylitorniossa puhutaan sujuvasti molempia kotimaisia kieliä. Savoa ei osata eikä puhuta, ei juuri viittomakieltäkään, siellä huitovia etelänmiehiä ei ymmärretä ollenkaan. Suomen kansallisbaletti oli yleisökoulutuskeikalla pohjoisessa vuonna 1995.  Reissun balettiryhmällä oli kunnon keikkabussimeiniki. Trubaduuri Juha Kirjonen soitteli kitaraa ja porukalla lauloimme J. Karjalaisen lauluja kitarisat ammollaan. J. Kirjonen ja tyhjät lasit olikin reissun yllätysvieras. ”Avaruuden ikkunaa” rallatteli myös todellinen etelänmies, tanssipartnerini Igor Martinez-Elizalde Meksikosta, kuvitelkaa mielissänne tuo mahtava aksentti!

Taukopaikalla Ylitorniossa, oli riemuksemme myös pitkäripainen eli paikallinen lasimuseo. Ylenkuivan keikkabussin vähäiset pussikaljat olivat huvennet, joten minä ja trubaduuri-Kirjonen syöksyimme riemuissamme hakemaan roseé-viiniä.

”Teille ei enää tarjoilla”, sanoi Alkon kuivakka naismyyjä viileästi. ”Mitä ihmettä! Mehän olemme vaan iloisia ja ehkä vain hieman hiprakassa… ”. EI! Kyse oli selvästi siitä, että myyjätär oli tottunut hyytävässä pakkasessa kuolonkankeiksi jähmettyneisiin  vähäsanaisiin jänkhän miehiin. Huitovat balettikädet etelästä sai myyjän epäluuloiseksi. Mutta ei hätiä mitiä. Aina fiksu ja filmaattinen Jarmo Rastas, ilman hakista, kävi slumppaamassa*) meille Mateus-pullon.

Ja laulu jatkui…

*) Standin slangia = hommaamassa, ostamassa, hankkimassa.


Luku 28 - Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että kaikkein kauneimpien elokuvakohtausten taustalla soi oopperamusiikki?*)

Tiistaina 28.8.2012

Rakastan paitsi balettia, myös oopperaa. Oopperaneitsyyteni menetin jo opiskeluaikoina. Sain balettikoulun oppilaskortilla paikan Verdin La Traviata –esitykseen, vanhan oopperatalon ykkösparven eturivin keskeltä. Ennen esityksen alkua kaksi vanhempaa rouvaa kysyivät minulta: ”Onko tytöllä nenäliina mukana?” - ”No, ei”, vastasin ujosti ihmetellen naisten kysymystä. Loppukohtauksessa jouduin sitten lainaamaan rouvilta nenäliinan. En unohda tuota oopperaesitystä koskaan!

Oopperavenuksena eksyin katsomoon myös Porissa. Promenadi-salin katsomosta Mercedes -tanssijatar bongasi mustalaisparoni Kai Pitkäsen. Pseudo-mustalaisten tulisesta seurustelusuhteesta on kasvanut persoonallinen taiteilijatyttö, Peppi Pitkänen. Myöhemmin tuliset taiteilijat muuttivat eri osoitteisiin, mutta mustalaismeiningillä suuriegoinen tenori ja hersyvä ballerina nauttivat tänään musikaalisesti lahjakkaasta tytöstä.

Aikoinaan mustalaisparoni ja tanssijatar viettivät muistorikkaita iltoja myös huipputenori Mika Pohjosen kanssa. Mika laulaa tenorina Balleriinan perintö -gaalassa yksin, Kaitsu on valitettavasti töissä. Ei saatu tenoriduettoa, koska muuan Karita Mattila tarvitsi myös hyviä tenoreja ensi-illassaan samana päivänä.

Ja me kuunnellaan Tomppaa…

Olen minäkin ollut oopperalavalla. Esiinnyin kollegoineni Tsaikkarin Jevgeni Onegin -oopperassa. Riina oli rapu, Sami Saikkonen sammakko ja Tommi Hakala Onegin, nimiroolissa tietenkin. Korrekti Hakala pidätti nauruaan ja hymyili osanottavasti tanssijoiden naurettavia rooliasuja.

Tommi Hakala on lupautunut laulamaan Balleriinan perintö –gaalassa.  Hän on täydellä sydämellä mukana rakentamassa uutta suomalaista balettiunelmaa. Tommi lahjoittaa laulunsa gaalaan ja hän on myös Pienen Suomalaisen Balettiseurueen kannatusjäsen. Todellisia kansantaiteilijoita nämä oopperalaulajat. Kiitos.

Eläköön baletti, eläköön ooppera, eläköön elämä ja näyttämötaide!

*) Muistinvarainen lainaus hienosta elokuvateatterissa esitetystä mainoksesta, juuri uuden oopperatalon avautumisen aikoihin 1990-luvulla. Tietääkö kukaan kuka oli mainoksen copywriter? Onnittelut!


Luku 27 - Kharisma

Maanantaina 27.8.2012

Olen nähnyt kaksi sukupolvea tanssijoita kahdessa eri versiossa, teoksessa Faunin iltapäivä. Ensimmäinen unohtumaton muistoni Faunin iltapäivästä koreografioituna, oli Jorma Uotisen Fauni vuodelta 1991. Teoksen kantaesityksessä tanssivat faunina Janne Väänänen sekä nymfeinä Maija Hänninen, Sini Länsivuori ja Susanna Vironmäki.

Ihastuin teokseen ja kävin katsomassa sen monta kertaa. Hienon tulkinnan faunina teki myös toisen miehityksen miestanssija, tuon ajan ihastukseni, Petri Toivanen. Terveisiä Petrille! 

Seuraava sukupolvi…

Sami Saikkonen tarttui Debussyn Fauni-biisiin vuonna 2005, mutta tuli ulos kaapista versionsa kanssa vasta syksyllä 2011, silloin Pienen Suomalaisen Balettiseureen esittämänä.

Balettiseurueen Samu Pakkasen ja Iiris Salmenmaan tulkinta on myös koskettava. Jollain hassulla tavalla Iiris tuo mieleeni Susanna Vironmäen. Yhdennäköisyyttä se ei ole, mutta näyttämötyöskentelystä jäi tämä vahva muisto. Privaatissa tanssijattaret ovat täysin erinäköisiä.

Karisma

(kreikaksi χάρισμα, [kharisma]) on ihmisen olemuksen vaikuttavuutta ja mukaansatempaavaisuutta. Etymologisesti sana on siis johdettu kreikan kielisestä sanasta "kharisma" (suom. lahja, suosio jumalilta tai jumaluuksilta). Kristinuskon traditiossa sanalla on tänäkin päivänä tarkoitettu armolahjaa. Karisma on olemuksellista tai henkistä vetovoimaa, sitä on mahdoton määritellä. Karisma on tiettyjen ihmisten uniikkia omaisuutta, joka on yhdistelmä poikkeuksellista viehättävyyttä sekä taianomaista persoonaa, ehkä ulkonäköäkin.

Suomessakin on tanssin huippuammattilaisia. Vain harvat ovat karismaattisia. Tähän kirjoitukseen olen merkinnyt heistä muutaman.


Luku 26 - He who pays the piper calls the tune

 Sunnuntaina 26.8.2012

Valitut Räsäset Hesarista vuosien varrelta.

”…jos hersyvä Riina Laurila malttaa laittaa ilmeensä kuriin niin hyvä tulee.” (Balettikilpailu 1995) 

 ”...mutta leveä hymy ei sovi espanjalaiseen tanssiin.” (Joutsenlampi 1990-luvulla)

 ”Riina Laurila osasi esitellä itsensä näyttävästi, jännityksestä ehkä johtuen hiukan liioitellusti virnistellen.” (Rubies 2004)

Helsingin Sanomien tanssikriitikko Auli Räsästä leveä hymyni on selvästi aina häirinnyt. Kaikki ei tykkää kaikista, mutta jos ison kaupunkilehden kriitikko ei koskaan tykkää, se ei ole kovin hyvä juttu.  No, kerran olin muistaakseni ihan Aulinkin mielestä herkullinen.

Laitosbaletti*)tanssijat lokeroidaan persoonan mukaan. Harva tanssija saa mahdollisuuden kehittyä esiintyjänä monipuolisesti siten, että hänelle annetaan tanssittavaksi monenlaisia rooleja, oman laitoslokeron ulkopuolelta. Nuoruusajan baletinopettajani, Nina Schorin, harmitteli minulle tätä asiaa. Hän oli nähnyt minut jo kymmenvuotiaana tanssivan Prinsessa Ruususen soolotanssia. Olisin kuulemma hyvin sopinut myös lyyrisiin rooleihin. Toisin kävi kohdallani, minulle on aina osoitettu kohtalokkaat, tuliset ja koomiset roolit. Ymmärrys diversiteetistä on puuttunut ja puuttuu edelleen.

Siitä on menty, missä aita on ollut todella matala. Teosten tanssiharjoittajat ja koreografit ovat säästellet aikaansa ja vaivojaan valitsemalla yksioikoisen tien miehitysvalinnoissa, kompaten kriitikko Räsäsen luonnehdintoja. Ehkä siksi Auli ei koskaan saanut arvioida minua taiteilijana, muissa kuin ”hersyvissä” rooleissa. Kuten on tahdottu.

Auli Räsänen näki ja kirjoitti minun horse smile´stani, kun ei muusta kyennyt ja osannut. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Helsingin Sanomien tanssikriitikko Auli Räsänen oli vuosia virallinen tieto balettitanssista Suomessa. Tätä asiaa ei voi kieltää. Hesaria pidettin aikoinaan vitsikkäästi Jumalan sanana. Auli vaikutti yleisön mielipiteeseen balettitanssista.

Tänään on uusia tapoja jakaa mielipiteitä, kriitikkojen nukketeatteri on konkurssikypsä. Media on murroksessa, sanomalehtikritiikki laimenee ja enää kesätoimittaja kirjoittaa Sanaa.

*) kansallisbaletti, royal ballet, kungliga balett, city ballet, national ballet…


Luku 25 - Lillukanvarsia

Lauantainana 25.8.2012

Ja tapahtui niinä päivinä, että pääjohtaja Walton Grönroosilta*) kävi käsky, että kaikki kukat oli näyttämöltä pois pantava. Tuli ilmoitus, ettei yleisön kukkatervehdyksiä ”uudessa oopperatalossa” saa tuoda näyttämölle. Oli kuulemma kammottavaa, jos jollakin kuorotanssijalla oli kukka kädessään loppukumarruksessa. Erityisesti, jos solisteilta puuttui kukat. ”Vain valtiovieraiden, tasavallan presidentin ja muiden vastaavien arvovieraiden solisteille tuomat kukat saa tuoda näyttämölle”, selvennettiin.

Olen oikonut tätä hömppäsääntöä kahdesti. Toisella kerralla tanssin pääroolia Patrice Bartin Don Quijote -baletissa vuonna 1998. Katsomossa oli bussilastillinen ystäviä ja sukulaisia Porista, he olivat tuoneet minulle upean kukkapaketin. Pidin tärkeänä että kukat nähtiin sylissäni näyttämöllä.

Ensimmäisen kerran lipesin jo vuonna 1995, Helsingin kansainvälisessä balettikilpailussa. Putosin kilvasta toisella kierroksella. Me jotka emme päässeet finaaliin, saimme esittää nykytanssinumeromme osana HIBC:n koreografiakilpailua. Esitin Harri Heikkisen koreografian Vague Woman. Kiitin kukka hampaissa.

Kukka oli kaunis ruusu. Sen oli lähettänyt minulle suuresti arvostamani tanssitaiteilija Maija Hänninen. Maija jaksoi kannustaa, vaikka en menestynytkään kilpailussa. Korttiin oli kirjoitettu: ”Olen jälleen kerran pettynyt suomalaiseen tanssitaiteeseen, toivottavasti sinä et.” Maija olisi halunnut nähdä minut finaalissa. Tuomaripeliä...

*) Ainakin legenda kertoo näin, vaikka Walton-vainaan naiivi kukkakäsky on pidetty hengissä tähän päivään saakka.

(Jälkikirjoitus: Kukkasääntö poistettiin Don Pasqualen ensi-illassa pari vuotta tämän blogin kirjoittamisen jälkeen. Nykyään Kansallisoopperan näyttämöllä on jälleen kukkaloistoa!)


Luku 24 - Itkumuurilla


Perjantaina 24.8.2012

Meillä balettitanssijoilla on perjantaiperinne. Noin kuudesti vuodessa kokoonnutaan itkumuurille, sinne suorastaan tungeksitaan. Näytösten roolijaosta eli miehityksestä ei juuri keskustella. Muurille nimittäin naulataan pääjehun allekirjoittama ilmoitus ja se on yleensä sitten siinä. Toi tanssii ja toi ei, piste! Tämä menetelmä on kuulemma toiselta nimeltään ”avoin kommunikaatio”. Tästä mallia muihinkin työpaikkoihin. Lätinät pois!

Listannaulausta vedätetään aina mahdollisimman lähelle tulevaa esitystä, eräiden valistuneiden arvioiden mukaan sillä ehkäistään tanssijoiden laiskistuminen. Kilpailu rooleista pitää proletariaatin skarppina. Loistava metodi balettimaailman HR*)-neroilta: Lojaliteetti työkavereita kohtaan tukkii suut ja näin on tyytymättömyys kätevästi kitketty. Itkumuurilla iloitaan julkisesti, pukuhuoneessa kyynelehditään salaa ja kiukku puretaan, niin kuka mitenkin.

Punainen viiva

Listannaulausta seuraa aina porauskierros. Minä en ole tietenkään koskaan mistään ikinä pomoilleni valittannut, eikä kuulemma kukaan muukaan, mutta isot pojat ja pikkulinnut kertoivat, että joku ainakin on. Työnantajan puolelta miehitysmuutokset on toki aina sallittu. Tämä työnjohdollinen oikeus muutoksiin, ilman päivänvaloa kestäviä perusteluitakin, on taidemaailmassa arkea. Olen usein pohtinut, miten on mahdollista että oopperaesitysten solistit julkistetaan useita kuukausia, jopa vuoden etukäteen, mutta baletissa miehityksiä veivataan viimeiseen asti?

Avoin kommunikaatio –mallissa, porauskierroksen jälkeen, käytetään baletissa punakynää. Tämä on globaali ilmiö. Punainen viiva ja harakanvarpailla uusi nimi perään. Se on sitten siinä. Helppoa! Eli nimi yli ja toinen tilalle! Toisen ilo muuttuukin toisen suruksi ja porauksen noidankehä on sulkeutunut.

Peace!

Yksi suurista unelmista urallani on ollut työrauha. Haluaisin harjoitella rooliani ilman alituista ”pelkoa” punaisesta viivasta. Toisinaan tuntuu, että baletissa menestyminen edellyttää loistavia näyttelijäntaitoja vain harjoitussalissa ja näyttämön ulkopuolella. Tiedän että jokainen kollegani on ammattilainen ja tekee työnsä hyvin. Ehkä siis penaalin punakynänkin voisi joskus teroittaa.

*) Human Resources suom. henkilöstöhallinto


Luku 23 - Terroristijohtaja imettäjänä

Torstaina 23.8.2012

”…You look like bin Laden!...”, näin totesi todellinen italialainen herrasmies naiselle työpaikan käytävällä. Osuvasti noin viikko ennen halveksitun terroristijohtaja Osama bin Ladenin listimistä Pakistanissa.  ”You shut up with me” -tyyppiset lausahdukset kuuluivat niinikään saman italialaisherrasmiehen arjen työkieleen.

Taidelaitoksissa on kaikessa hiljaisuudessa hyväksytty monimuotoinen, ainakin minun mielestäni törkeä käytös. Puheet pistetään huulenheiton piikkiin, valittajat nitistetään ja vaiennetaan ”laillisin” voimakeinoin. Roskat lakaistaan tiukastiliimatun kokolattiamaton alle. Turbaanipäistä taiteilijaa voi nimitellä ihan kuinka haluaa. Herrasmiehet ovat kadonneet, tavat eivät muutu. Onneksi taidemaailmasta löytyy myös todellisia herrasmiehiä, pysykää sellaisina.

Hyvää päivää uusi globaali työyhteisö, tervetuloa!

pieni_imettaja.jpg

Kuvassa: Minä ja kaunis esiintymisasuni John Crankon koreografioimassa Romeo & Julia –baletin ”imettäjän” roolissa. Oma näpsäisy huhtikuulta 2011.


Luku 22 - Pariisin kyyhkyläisiä

Keskiviikkona 22.8.2012

Vietin esityskauden 2000-2001 Pariisissa. Esiinnyin Lido de Paris -kabareessa maailmankuulun suomalaistaikuri Marko Karvon avustajana. Ensimmäiset Pariisin kuukauteni asustelin hautausmaan vieressä Père-Lachaisessa. Naapureina mm. Frédéric Chopin ja  Édith Piaf. Taisi Morrisonin Jimikin käydä öisin kummittelemassa. Hautausmaata ja sen mörköjä enemmän olisi kuulemma pitänyt pelätä työmatkoja linja-autolla. Nuoren naisen yöbussi-ajeluista huolestui myös Lidon johto.

Myöhemmin muutin lähemmäksi Lidoa. Bussimatkat vaihtuivat apostolinkyydiksi ja ympäristö vaarallisemmaksi. Oli bileitä, katukauppiaita ja kotiinsaattajakandidaatteja. Heistä tunnetuin oli Jean Michel Jarren poika David. Megatähden poika sai rukkaset jo Champs Elyséen alkupäässä. En tohtinut sanoa ranskalais-adonikselle että diiliin kuuluu sitten ”clean up of major (20 x) pigeon shit” ja kolme sua komeampaa papukaijaa.


Luku 21 - Maailman paras balettitanssija

Tiistaina 21.8.2012

Liisa Nojosen tanssikoulussa tein päätöksen, että minusta tulee maailman paras balettitanssija. On hyvä jos osaa asettaa tavoitteet korkealle jo nuorena. Unelman toteuttaakseni, harjoittelin ahkerasti kuudesti viikossa. Liisan tehokkaassa erikoiskoulutuksessa tämä oli mahdollista. Nojosen ”kommandöörit” sekä harjoittelivat että esiintyivät paljon. Saimme tehdä myös omia koreografioita. Yksi luomuksistani, soolo, ”Makeishaltijattaren tanssi”, palkittiin kunniakirjalla piirikunnallisessa koreografiakilpailussa. Löytyisiköhän siitä video?

Nojosella ahkeroinnin lisäksi katselin iltaisin ja öisin balettivideoita. Yksi sellainen aiheutti vakavan häiriön ”maailman paras balettitanssija –suunnitelmalleni”. Se oli BBC:n baletista kertova Ballerina –sarja, jossa Natalia Makarova perehdytti katsojat baletin saloihin. Ohjelmassa esiteltiin paitsi baletin perusteita ja historiaa, myös nuoria tanssijalahjakkuuksia ympäri maailmaa.

Se unelmanmurskaaja oli Silvie Guillem! Itseäni hieman vanhempi ranskalainen tanssijatar tanssi ruudulla Grand Pas Classique -nimisen paritanssinumeron partnerinsa Manuel Legris´n kanssa… ”Plääh, toi on niin hyvä, että miten ihmeessä musta voi tulla maailman paras?”, olin kriisissä unelmani kanssa.

Tapasin”unelmienmurskaajan” vuosia myöhemmin. Sylvie Guillem vieraili Suomen Kansallisbaletissa tanssijana ja koreografina. Vuonna 1998 hän ohjasi meille oman versionsa Giselle -baletista. Sylvienkään mielestä minä en ollut maailman paras balettitanssija. Vaikka hän näki minut onnistuvan Don Quijote- baletin pääroolissa, Kitrinä, suoritukseni poiki minulle em. nirppanokalta vain paikan kuoron takariviin. Yksi nirppanokka lisää tanssivihkooni, lista on pitkä.

Voin kertoa, että on henkisesti erittäin vaativaa siirtyä päätehtävistä takaisin corps de ballet:iin ilman mitään palautetta tai selventäviä keskusteluita. Tässä pettymysten käsittelyssä olen Silvietä monin verroin kokeneempi, kouliintuneempi ja oppineempi. Ehkä maailman paras!


Luku 20 - Pay Day

Maantaina 20.8.2012

Meillä Kansallisoopperan säätiön työntekijöillä on hassu palkkapäivä. Se ei ole kuun alussa, puolivälissä eikä lopussa. Se on 20. päivä. Tämän erikoisen palkkapäivän historia on huvittava. Päivä perustuu nimittäin suomalaisen oopperan ”isähahmon” Alfons Almin (20.8.1904 - 22.2.1991) syntymäpäivään.

Tänään tulee kuluneeksi 108 vuotta Alfons Almin syntymästä. Hän oli suomalainen tenori ja oopperanjohtaja. Hän lauloi Suomalaisessa oopperassa 1930- ja 1940-luvuilla useita merkittäviä tenorirooleja. Vuonna 1952 hänestä tuli talon talouspäällikkö ja muiden johtotehtävien kautta pääjohtaja vuosiksi 1956 - 1971. Vuonna 1971 hän jäi eläkkeelle ja ryhtyi lähes päätoimisesti hankkimaan maahamme uutta oopperataloa. Hän oli mukana uuden talon peruskiven muurauksessa 1988 sekä vielä harjannostajaisissa 1990, muttei ehtinyt nähdä talon vihkiäisnäytäntöä marraskuussa 1993.

Nykyisestä, kansainväliset mitat täyttävästä oopperatalosta saamme siis kiittää Alfons Almin ahkeraa pioneerityötä. Lienee herra leikkisästi määrännyt palkkapäiväksi juuri syntymäpäivänsä, jotta myös henkilökunta muistaisi hänet. Almin-salista mies tunnetaan myös yleisön keskuudessa.

Oli miten oli, tänään on Balleriinallakin syyskauden ensimmäinen liksapäivä.


Luku 19 - Hälytys

Sunnutaina 19.8.2012

Harjoittelimme tähtikoreografi Natalia Makarovan johdolla Bajadeeri-balettia oopperatalon päänäyttämöllä. Liekö ollut peräti kenraaliharjoitus, sitä en muista. Kesken harjoitusta palohälytys pärähti soimaan ja valtavat palo-ovet näyttämön sivuilla alkoivat sulkeutua. Kaikki lavalta ja kulisseista, toimistoista ja montusta ohjattiin ulos kylmyyteen. Me naistanssijat, Makarova käsikynkässä, tutut päällä ja kärkkärit jalassa, sipsuttelimme nutturoinemme viereiseen Ravintola Töölönrannan Lounge-baariin värjöttelemään. Temperamenttiselle Natashalle keskeytys oli liikaa. Ei näkynyt tulta mutta Makarovan korvista nousi paksua mustaa savua. Kyseessä oli siis paloharjoitus, ei tositilanne. "Pikkuviskit" olisivat silloin olleet todella tarpeen. Ehkä joku sellaiset rouvalle tarjosikin.


Luku 18 - Happy hours Mexicossa

Lauantaina 18.8.2012

Javier Torres Dance Company vieraili Meksikossa vuonna 1996. Ryhmä koostui pääosin silloisista Kansallisbaletin tanssijoista. Mukana oli pari muutakin. Kollegalleni Özen Erdincille reissu oli mutkikas. New Yorkissa, vaihtolentoa odotellessa, muut istuivat olutta siemaillen kun raivoraitis Özen oli tulliviranomaisten tiukassa valvonnassa. Kassissa oli pussillinen valkoista jauhoa… maltodekstriiniä. Viranomaiset eivät olleet kiinnostuneet Özenin jauhoista, vaikka neito sitä kainalot hiessä jännitti. Syynä tulliblokkiin oli se että Yhdysvaltojen suurlähetystö Helsingissä ilmoitti Özenille "varmana tietona", ettei vaihtolennolle Turkin passilla matkustava tarvitse viisumia. New York - Mexico City -jatkolennolla istuimme onneksi koko porukka.

Eikä siinä vielä kaikki. Tullissa hikoilun lisäksi Özen oli lähtöhässäkässä unohtanut jotain. Esiintymisasu, se jäi kotiin sängyn päälle lepäämään. Juha Kirjonen lähetti puvun viivytyksettä Özenille, mutta Meksikon Federal Express vietti siestaa, tällä kerralla puku lepäsi FedX:in hyllyssä.

Korvaava asuste löytyi Mexico Cityn vilkkaalta ostoskadulta. Kostyymin löytymistä juhlistettiin piipahtamalla paikalliseen soittojuomalaan. Özen otti limun. Minä, Juha-Pekka Myllymäki ja Dan-Eje Olsson tilasimme oluet ja tequilat. Tarjoilija kantoi pöytäämme hervottoman tarjottimen jossa oli kuusi pulloa Solia, kaksi colaa ja kolme kahden desilitran mukia piripintaan täynnä tequilaa. ”Mikä juttu tämä on?”

”Tämä on Mexico Cityn ainoa baari, jossa on Happy Hour aamusta iltaan. Tulitte oikeaan paikkaan!” Viihdyimme baarissa aika pitkään, kunnes lopulta puksutimme vihreällä taxi-Kuplalla takaisin kämpille. Kymmenen kilsaa kesti puolitoista tuntia.


Luku 17 - Syntymäpäivä

Perjantaina 17.8.2012

17. tammikuuta vuonna 1922 juhlittiin suomalaisen baletin ensimmäistä ensi-iltaa. Yleisö nautti teoksesta nimeltään Joutsenlampi, koreografina kaiketi just se, Marius Petipa. Solisteina tanssivat Mary Paischeff ja George Gé. Oliko näytös nykyisessä Aleksanterin teatterissa, sitä en tiedä. Tiedätkö sinä?

BalleRiina (c’est moi: Riina) syntyi 17. tammikuuta 1974. Oliko se tarkkaa urasuunnittelua Laurilan perheessä vai sittenkin sattumaa? Synttärit ainakin osuivat samalle päivälle. Hilpeää!

Suomen kansallinen balettilaitos juhlii tänä vuonna taipaleensa 90-vuotisjuhlaa. Onnea taiteilijat!

Minä tulen juhlavuoteni ja urani kanssa 70 vuotta myöhemmin. Unelmani on 90+70 vuotta eteenpäin. Kasva, muutu, kehity ja säily. Miten vain, kukoista suomalainen baletti ja suomalainen tanssi.

Join my causes: 

Täältä löytyvät seuraavan sukupolven suomalaiset ammattitanssijat

 Täällä luodaan uutta suomalaista balettia

Täälläkin tanssitaan balettia, täällä tanssin minäkin


Luku 16 - Sivuosa-Oscareita, päälläseisontaa ja palovammoja

Torstaina 16.8.2012

Jorma Uotisen baletinjohtajakaudella ei kaihdettu erikoisia lavasteratkaisuja. Paitsi Kaapelitehtaalla, myös oopperatalossa harrastettiin vesileikkejä. Uotisen Lasisonaatista naissivuosa-Oscarit menivät ehdottomasti kolmelle ”mustalle hevoselle”: Maarika Kärkkäiselle, Kirsi Mansnerus-Lehtiselle ja minulle. Rooleihimme kuului kahlailla kokomustissa iltapuvuissa näyttämölle rakennetussa vesialtaassa. Päähineinä meillä oli hevosen päät ja  käsissä palavat lyhdyt.  Miessivuosa-Oscar meni Tuomo Railolle, hän roikkui vaijerilla katosta.

Ohad Naharinin nykytanssiteoksessa ”Queens of Colub,” me tanssijat roikuimme päät alaspäin neljän metrin korkeudessa näyttämölle rakennetulla rakennustelineellä. Mutta sekään ei riittänyt. Samassa teoksessa minulla oli soolo, jossa seisoin päälläni keskellä näyttämöä ilmaan minkäänlaisia pehmusteita. Soolo oli suunniteltu Minna Tervamäen esitettäväksi, mutta päälläänseisomistestissä vedin pidemmän korren. Koreografi ei tinkinyt kohtauksen kestosta. Sain tanssia kaikki näytökset. Lapsuuden jumppakärpäsmenestys palkittiin!

Sittemmin myös Pariisin Lidossa kolleganani ollut tanssija Tibor Horwath koikkelehti estradilla päässään palava soihtu. Teos oli Tulilintu. Tibor ei saanut Oscaria, hän sai palovamman. 

Kaikkea ihmeellistä me taiteilijat suostummekin tekemään. Veri vetää estradille.


Luku 15 - Ihan kahvilla–Jessica ja mää

Keskiviikkona 15.8.2012

Jean Sibeliuksen Tuonelan joutsen pärähti soimaan oopperan ”Buffan” stagemonitorista. Se on sellainen töllö josta koko henkilökunta näkee mitä esiintymisvalla juuri kulloinkin tapahtuu. Tanssijakollega Jessica Kellgren ja minä istuimme näytöksen aikana kahvimukin äärellä, omaa vuoroamme odottamassa. "Apua! - nyt se meidän kohtaus alkaa…".  Juoksimme tuhatta ja sataa hissiin, uhmaten esitystenaikaista hissinkäyttökieltoa. Sibben musiikki kuului John Neumeierin Artus-legenda –balettiin ja nämä kaksi hovinaista hakkasivat hädissään hissin nappuloita päästäkseen esiintymään. Lähde nyt liikkeelle, senkin hissi!

Lopulta saavuimme näyttämökerrokseen ja Sesam aukesi. Ryntäsimme kohti näyttämöä, vauhtimme hidastui askeleiksi vasta lavalla. Ei myöhästytty sekuntiakaan! Minulla oli sydän kurkussa, rennolla Jessicalla ei ilmekään värähtänyt. Hänellä oli enemmän pokkaa ja kokemusta viimehetken ilmestymisistä.

Terveiset sinulle Jessica. Kaipaan rentoa asennettasi ja joustavia aikatauluja.

P.S. Oopperatalossa hissit ovat kovassa käytössä. Toivottavasti ne pian vaihetaan Koneen uusiin värkkeihin. Saisivat artistit ja tekniikan väki juoda kahvia rauhassa ;)


Luku 14 - Palkokasveista ja vähän muustakin…

Tiistaina 14.8.2012

Hernekeitto on hyvää. Herne on muistaakseni palkokasvi. Papu ainakin on. Italialaiset ovat hiffanneet pavun. Ohessa lyhyt ruokamuisto Dinna Björnin luotsaamalta Sardinian vierailumatkalta.

Vuosi oli 2005. Suomen Kansallisbaletti vieraili Teatro Lirico di Cagliarissa. Ei esitetty Bournonvillea vaan jotain ihan muuta: Tuhkimo-balettia. En kerro nyt mitään tanssista, matkabasilleista, iltahillumisista, edes toivottomista työmatkamme vapaa-ajan vuoristoajeluista. Kerron teille työmaaruokailusta.

Helsinginkatu 58:n työmaaruokalassa ei ole vielä tarjoiltu loistavaa papukeittoa. Torstaihernekeitoista voisin kirjoittaa pahkasikamaiset muistelmat. Mutta se papukeitto – ruskea, höyryävä, hautunut sosekeitto, päällä yrttikukkanen ja runsas pyöräytys sardinialaista extra virgine –oliiviöljyä. Hmmmmm! Vastustamatonta, taivaallista! Paikallista perusruokaa balettitanssijoille teatterin ruokalassa pöytiin tarjoiltuna. Hetkeksi unohtui sekä sopan että kropan rasvaprosentit.  

Joskus elämässä tarvitaan linssejä.


Luku 13 - Mummo kumoon!

Maanantaina 13.8.2012

Vain harvoissa dokumenttiohjelmissa yleisö on päässyt seuraamaan balettitanssijoiden työarkea. Harjoituksista puhumattakaan. Meillä Kansallisbaletissa ei päästä aivan PPP:n & Aake Kallialan ”Making of" -komiikkaan, mutta tämä kohtaus olisi kameraa kaivannut. Sen puuttuessa…

Harjoittelemme juuri parhaillaan John Crancon Romeo & Julia -balettia. Nuori ballerinamme Maria Baranova on ”Julia” ja minä ”imettäjä”. Ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessamme Julia hyppää imettäjän reppuselkään ja sitten on tarkoitus leikkisästi pyöriä ympäri.

Liekö Maria ollut eilen päättyneiden olympialaisten kisatunnelmissa, kun hyppy meni pitkäksi ja kaatoi minut, ”balettimummon”, kuin keilan radalla. Naamallamme oltiin molemmat. Senkkaa nenistä ei saatu ja onneksi muutenkin selvittiin säihkähdyksellä ja hörönauruilla. ”You shoud die in the third act”,  (not yet) – totesi baletinjohtaja Kenneth Greve nasevasti Marialle näyttävästä ilmalennosta.

Tänään on 13. päivä eli saimme vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Olikos se keilaus muuten olympialaji?

Lukekaa ihmiset tulevaisuudessa myös Kansallisbaletin Ballet Plus –verkkosivua. Lisää ”making of” -tapauksia ehkä siellä kun tämä juhlablogini on valmis.


Luku 12 - Kuningattaren työsuhdekynnet

Sunnuntaina 12.8.2012

Suomen balettitanssijattarien kaikkien aikojen taitavin puhuja, entinen boxikaverini Jaana Puupponen teki  taidemaailman ”vappuhattutempun”. Jollakin ihmeen keinolla Jaana sai työnantajan maksamaan itselleen rakennekynnet Prinsessa Ruususen pahan haltijattaren rooliin ”osaksi esiintymisasuansa”. Jaanan kynnet olivat ensimmäiset tuntemani ”työsuhdekynnet” ja aikoinaan ne saivat osakseen melkoista ihailua, muuallakin kuin estradilla ja todennäköisesti juuri muualla kuin estradilla.

Kultaisella 1990-luvulla tämänkaltaiset investoinnit olivat vielä mahdollisia. Sittemmin oopperan rakennekynsipolitiikka on tiukentunut.


img_1573.jpgLuku 11 - Elämää suurempi innovaatio

Lauantaina 11.8.2012

Naisten kovakärkiset balettitossut eli ”kärkkärit” sidotaan jalkaan kahdella kangasnauhalla. Tossuvalmistajan jäljiltä jokainen tanssija joutuu itse neulomaan nämä nauhat tossuihin. Ne sidotaan ristikkäin jalkapöydän päälle ja kietaistaan nilkan ympäri, lopuksi tehdään solmu.

Ongelma

Solmusta jää aina repsottamaan lyhyet nauhanpätkät. Tämä on ärsyttävää! On harrastelijamaista jos repsut näkyvät näyttämöllä. Jotkut tahmaavat repsujaan hartsilla saadakseen ne piiloon. Nykynuoriso harrastaa hiuslakkaa. Paras keino on kuitenkin harsia ne parilla pistolla kiinni ja purkaa neulos tossuja poistaessa. Armotonta säätämistä, eikö vain?

Suuri innovaatio

Ratkaisuksi arkipäiväiseen ongelmaan, joskus vuonna 1995, kehitin ”kaikkien-aikojen-suurimman-balettitossunauhan-super-piilokiinnitys-innovaation”. Viralliselta nimeltään ”Ballet Shoe Ribbon Lock”. Menemättä tarkemmin liikesalaisuuksien yksityiskohtiin ja huikeaan tuotekehittelyprosessiin, todettakoon että keksintöni toimi.

 Dollarinkuvat silmissä

Tein prototyyppisatsin ”repsottavien tossunauhojen kiinnitystuotteita” itselleni ja sain kaupiteltua muutamia myös kollegoilleni, kokonaisedulliseen kymmenen markan tutustumishintaan. Myyntimenestyksen voimaanuttamana, arvelin että keksintöni tulee tekemään minusta miljonäärin. Sille piti hakea heti patenttia. Hakemusprosessi oli työläs ja kallis, mutta se kannatti. Olihan kyseessä huippuidea!

Ei tullut patenttia

Patenttihakemukseni hylättiin. Joku hiihtomonokauppias oli kuulemma ehtinyt patenttihakemuksineen ensin. Mallisuojaan olisin ollut oikeutettu, sillä kukaan ei ollut keksinyt käyttää oivaltamaani kiinnitystapaa balettitossuihin. Ahne patenttiviranomainen halusi mallisuojahakemuksestakin niistää. Siihen ei enää nuoren tanssijan rahat riittäneet ja niin palasin vähitellen takaisin ompelukerhoon.

Pitäkää hiihtäjät mononne ja tunkkinne, Prkl!


Luku 10 - Olen tähtitanssija

Perjantaina 10.8.2012

Tanssin vuonna 199X ensimmäistä kertaa solistijoutsenena Joutsenlampi-teoksessa. Se oli koreografi Vladimir Bourmeisterin versio suoraan Pariisista! Roolini oli yksi kolmesta suuresta johtojoutsenesta. Kavereina lavalla olivat muistaakseni Arja Tervo ja Leena Kalk. Riemuissani hyppäsin fouetteé–hypyn oikein fiiliksellä...

Mikä ihmeen fouetteé-hyppy?

”Se on sellainen hyppy, jossa hypätään vasemmalla jalalla ja sitten oikea jalka lentää vaakasuoraan ylös ja sitten käännytään ilmassa ja sitten tullaan alas sillä jalalla jolla on alun perin hypätty ilmaan eli sillä vasemmalla. Laskeuduttaessa hypystä sen vasemman jalan tulisi olla siellä alla kun tossu osuu lattiaan”. Jos näin ei ole, putoaa täysin vatsalleen. Ja näinhän minulle kävi!

BalleRiinasta lähti ilmat pihalle, otin lukua ja näin tähtiä. Tanssi jatkui. Tähdet edelleen silmissä, kokosin kehoni ja jatkoin yhteistä tanssiamme. Että tällainen tähtitanssija.


Luku 9 - Tunnustusta tupakanpoltosta

Torstaina 9.8.2012 

Muuan diileri Philip Morris jakoi laajasti ”Tanssin kukka” -palkintoja. Minulle sellainen nuoren lupauksen ”nuppu” ojennettiin vuonna 1996, Romeo ja Julia -baletin ensi-illan jälkeen pidetyssä seremoniassa. Vanhoina, hyvinä aikoina, Philip Morris tarjosi vastaavissa pippaloissa paitsi ehtymättömät juomat, myös röökit koko köörille. Köh! 

Balettitanssijoille tupakointi oli kai tämän valossa jopa suotavaa, ainakaan Morrisin Philippi ei moittinut meitä röyhyttelystä. Marlborot - mintulla, köykäisenä ja ilman, katosivat tarjoiluista heti uuteen oopperataloon muutettaessa. Samoin sinkkunaisten ”vapaat cowboy” -saattajat. Juomat toki tarjottiin edelleen.

Philipille tuli sittemmin kai huolia tai jollekin kulttuurirahapönöttäjälle meni herne nenään. Loppui stipendit ainakin Suomessa, rööki melkein kiellettin ja röökaajat ovat nykyään pannassa. Mutta balettitanssi jatkuu. Montakohan”Myllypuro-kartonkia” saisin, jos möisin tuon Philipin hirvittävän pronssikyhäelmän?

Wanna buy?

Lähtötarjoukset Facebookissa minulle, huutokauppa Balleriinan perintö –gaalan väliajalla. Tuotto tämän spesifin kauppakohteen osalta mun omalle ”virkistysrahastolle”.

P.S. "Tupakointi tappaa - lopettamalla tupakoinnin vähennät vaaraa sairastua kuolemaan johtaviin sydän- ja keuhkosairauksiin". "Suojele lapsia - älä pakota heitä hengittämään tupakansavua". "Rökning kan döda". I am smoke free!


Luku 8 - Jorma ja lentävä mankka

Keskiviikkona 8.8.2012 

Jorma Uotisen Kaapeli-teos esitettiin persoonallisen nimensä mukaisesti  Kaapelitehtaalla. Poikkitaiteellisen produktion tähtinä olivat Uotisen ja Kansallisbaletin lisäksi aikansa tunnetuin suomalainen a capella-yhtye ”Veeti & the Velvets”. Nelimiehiseen lauluporukkaan kuului Veeti Kallio, Aki ”The  Duke” Sirkesalo, Sami ”The Man” Saari ja Sasu ”W” Moilanen. Tällä porukalla ja loistavalla musiikilla oli tarkoitus saada aikaan jotakin ihan mahtavaa, niinku ”taidonnäyte tuoreelta baletinjohtajalta”.

Merikaapelihallissa kaikki ei sitten mennytkään ihan kuin Strömsössä. ”Hyytävät vesi-installaatiohässäkät", tekniikka kokonaisuudessaan, lämmityksen puuttuminen ja koreografin mielenmuutokset eivät tuottaneet  ”elämää suurempaa visiota.”  Itse asiassa koko homma tökki täysin, kaikesta pyhästä yrityksestä huolimatta. ”Tuleeks tästä ihan floppi?”, kuulin Jorman kuiskaavan eräässä harjoituksessa.

Kylmävesikahlailusta seurasi tanssihistorian huikein flunssa-aalto. Miehitys ja siinä ohessa koreografia viilattiin joka päivä uusiksi. Ja tekniikka tökki ja oli edelleen kylmä. Harjoittelijana sain yllättäen tanssia sydämeni kyllyydestä, minua ei lentsu kaatanut. Eli yksi asia oli produktiossa hyvin!

Mutta suurin huoli oli yleisökato. Vai oliko sittenkään? Uotisen omassa soolossa oli rekvisiittana kannettava kasettisoitin. Ja eräässä näytöksessä, äänimiehet perkeleet, sössivät Jorman taustamusat. Pakko-improvisaation jälkeen, kulississa, Jorman mankka lensi tuhannen atomeiksi pitkin Merikaapelihallia.

Sen koommin en ole nähnyt Uotista vihaisena.


Luku 7 - Lesken ropo

Tiistaina 7.8.2012

Isoäitini nimi oli Lahja. Tänään 7. elokuuta on Lahjan nimipäivä. Ypäjän mamma ”Lahja Siviä” jätti jälkeläisilleen ihania muistoja, minulle myös virkatun sängynpeitteen ja pikkuisen rahaa. Mamma oli kuollessaan yli yhdeksänkymmentävuotias, snadisti vanhempi kuin nyt vuonna 2012 juhlavuotta viettävä Suomen kansallisbaletti.

Lahja-mamman tuella ajattelin toteuttaa unelmani 20-vuotistaiteilijajuhlasta. Vaihtoehtona oli perheen oma viinikellariosake. Pennosilla ei saada mitään, suurilla sydämillä saadaan mitä tahansa. ”Balleriinan perintö” syntyi minun, Sami Saikkosen ja Pienen Suomalaisen Balettiseurueen  yhteisestä unelmasta.

Unelmaa toteuttamaan on liittynyt suuri joukko huipputaiteilijoita. Kiitos muusikot, tanssijat, laulajat, koreografit, designerit, tekniikka ja kollegat ja etenkin te ei-tanssivat sydänystäväni, Mika Pohjonen, Tommi Hakala ja Markku Karvo.  Ja Lahja-mamma, sinä joka et koskaan nähnyt minua joutsenena estradilla.

 Kiitos (Da capo) etukäteen tulevasta. Kaiken tämän hyvän kyllä ”kostan” teille hyväntekijöille vielä joinakin päivänä.


Luku 6 - Aatelisrouvan stiplu

Maanantaina 6.8.2012

Kollegojen mokauksille ei naureta. Hersyvästi hymyillään kylläkin. Se oli joskus vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentä ja vähän päälle. Vanhassa talossa. Kollega oli muuan balettitanssijatar Norjasta. Liekö ollut peräti aatelisverta, kun nimi oli Cecilia Bertran de Lis.

Ja tapahtui sinä päivänä Pähkinänsärkijän esityksessä että ”herttuatar” pärähti vuorollaan lavalle valkoisessa tutussa*. Toisessa jalassa pinkki lämmittelysäärystin. Liekö ollut peräti pashminaa?

Sen koommin minä en ole säärystimiä tai Ceciliaa balettiesityksessä nähnyt.

*) Mikä ihmeen tutu?


Luku 5 - Alkavan työviikon ahdistus = ATA-tauti

Sunnuntaina 5.8.2012 

Me balettitanssijat teemme kaksi pitkää näytöskautta kuusipäiväistä työviikkoa. Sunnuntaisin lepäämme. Tanssimme ja harjoittelemme kun perhe ja ystävät viettävät syys-, joulu- ja hiihtolomia. Onneksi ooppera- ja balettiesitykset vuorottelevat lauantaisin. Tanssijan työnkuvaan kuuluu työ, kun muut juhlivat. Mitäpä muuta ihmiset lomillaan tekisivätkään, kuin nauttisivat näyttämötaiteesta. Ja näin sen pitää ollakin. Taide on olemassa yleisöä varten.

Esityskauden vähäiset vapaat kompensoidaan balettitanssijoille kahden kuukauden kesälomalla. Tosin huolehdimme lomallakin siitä että olemme treeni- ja esiintymiskunnossa syyskauden alkaessa. Pitkä kuuma kesä on paremminkin illuusio. Moni maksaa lisäksi kesätreenit itse ja kesäkauden palkka on pienempi näytöskorvausten puuttuessa. Ja samalla tuhannet turistit jäävät ilman suomalaista balettia ja oopperaa vieraillessaan Helsingin kesässä.

 Huomenna alkaa taas tanssi! Kesästressi ja ATA-tauti ovat ohi. Aaaah!


Luku 4 - "Varokaa munia"

Lauantaina 4.8.2012

Naiset: ”Varokaa munia!” Se oli jossain Suomen Ähtärissä 2000-luvulla. Kollegani Kirsi Mansnerus-Lehtisen perhemökin terdellä. Kesäjuhliin oli kutsuttu kymmenittäin ihania ihmisiä juhlimaan 40-vuotissynttäreitä.  Rinnemökin kapealla terassilla oli hiivatin hauskana hippaohjelmana improvisaatio-balettitunti ”Puupposkan” kiihkeässä ohjauksessa. Oli loppuilta. Sikaria polttavien tosiäijien mieleen jäi varmasti paitsi sikarit, myös tanssi ja Riinan sukkahousuihin asetettu ”kapine”.

Niin… baletti on ammattina jopa vaarallista. Miehille joskus jopa kovaa! 


Luku 3 - Tossupoliisi Doris 

Perjantaina 3.8.2012

Vanhassa oopperassa on tsaarin aitio. Se on ihan kiinni etunäyttämössä. Baletinjohtaja Doris Laineella oli tapana istua aitiossa seuraamassa esityksiä. Eräässä Pähkinänsärkijän kuorokohtauksessa  olin polvistuneena aivan Doriksen silmien alla. Hänellä oli hyvin aikaa nähdä joukosta erottuvat,  kulahtaneet kärkitossuni. Jalassa mukavat tossut eivät täyttäneet haukankatseisen johtajan korkeita vaatimuksia. Tiukka katse takaraivossa jännitin että tuleeko noottia, ja tulihan sitä. Tarkkasilmäinen nainen. Ilman kiikaria tätä ei uudessa oopperatalossa kukaan voisi nähdä.

Sen koommin tossuni ovat olleet, sanoisinko…


Luku 2 - Bulsun väliviskit

Torstaina 2.8.2012

Untuvikkona tanssijana vanhassa oopperassa oli helppo ihastua balettitanssijoiden rentoon menoon. Giselle-baletissa esiinnyin hoviväessä arvostettujen herrasmiesten, Aku Ahjolinnan ja Jyrki Järvisen kanssa. Muistelen vieläkin kun kaksikko saapui ensimmäisen näytöksen loppukohtaukseen hilpeissä tunnelmissa. Herrat olivat käyneet Bulsussa (legendaarinen ravintola Bulevardia, Bulevardi 34. nykyinen Restaurant Saaga) nappaamassa pienet viskit koska aika tuli pitkäksi omaa kohtausta odotellessa. Bulsu oli niin mukavan matkan päässä ja taiteilijoihin tottunut henkilökunta ei roolivaatteita hätkähtänyt. Herrat uskalsivat jopa tunnustaa "syrjähyppynsä" nuorelle harjoittelijatytölle... Noihin aikoihin taisivat balettitanssijatkin elää ihan oikeata taiteilijaelämää.

Terveisiä Akulle ja Jyrkillekin joka naureskelet siellä pilven reunalla.


Luku 1 - Timanttisormus

Keskiviikkona 1.8.2012

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten sain kiinnityksen Kansallisbalettiin. Muistoksi päivästä sain vanhemmiltani kultasormuksen jossa oli kruunuun upotettuna seitsemän timanttia. Timantit ovat ikuisia! Nämä kaksikymmentä vuotta todistavat sen ainakin minulle. Sormus on tallessa ja tanssin edelleen balettia.

Kiitos äiti ja isä, t. Riinuska